Metsätär

Luku 53

"Veri verta vartovalle, vie vihollinen kauemmaksi, pidä painajainen loitolla, verestä viha laantuvaksi, uhrilahjaksi sulle suotuisa", Eevi kuiski, puun juurella, painaen vasenta kättään puunrunkoa vasten ja pidelleen oikeaa kättään hillopurkkinsa päällä. Sillä se houkuteltaisiin esiin.
   "Vihollinen loitommaksi", Oskari korjasi, isoon kiveen nojaillen, tupakkaa polttaen "ja painajainen pitkällä", hän lisäsi. Eevi katsahti häntä kiukkuisesti.
   Sitten Eevi asteli takaperin Oskarin luokse. He odottivat vieritysten, molemmat puuta katsellen.
   "Se saattaa tappaa sinut", Eevi totesi huolettomaan äänensävyyn. Oskari päästi vain pienen uloshengityksen vastaukseksi ja piti katseensa tiukasti karsikkopuussa. Hän odotti innolla, toisin kuin Eevi, joka tiesi, mihin se kykeni. Jotenkin vain sen matkassa he saattaisivat päästä Metsättären metsään. Oskari henkäisi viimeiset savunsa ja tumppasi tupakkansa kivenlohkareeseen. Silloin Eevi keksi:
   "Jos roskittaisit ja tupakoisit vielä enemmän, Metsätär saattaisi hakea sinut senkin vuoksi."
   "Niinkö?" Oskari sanoi ja katsoi Eeviä huvittuneena.
   "Ihan tosi. Ja tuo on muuten kuvottava tapa", hän lisäsi, nyökäten tumpatun tupakan suuntaan, "haiset ihan kamalalle."
   "Lopetan sitten kun saan Riinan takaisin", Oskari sanoi.
   Eevi hymähti. Oskari vaikutti päättäväiseltä. Hän mietti, tekisikö hänen isänsä yhtä lailla kaikkensa saadakseen Eevin takaisin, jos hän katoaisi. Ei hän ainakaan yhtä avoimesti suhtautuisi kaikkeen tähän. Eevi katseli taivaalle, ajatellen, että lintu lentäisi paikan päälle. Mutta enemmän hänen piti kuunnella, joten hän jutusteli Oskaria:
   "Miksi Riinan äiti lähti?"
   "Hän on aina ollut hyvin oikukas. Hänellä on ollut itsensä kanssa aina vaikeuksia. En ihan yllättynyt kun hän lähti, mutta siitä yllätyin, että hän otti Riinan. Hänellä oli tapana syytellä muita epäonnestaan, jaksamattomuudestaan, kaikista ongelmistaan, joten olisin luullut hänen jättävän Riinan minulle", Oskari kertoi tottuneella äänensävyllä, kuin ajattelisi jotain aivan muuta. Hän jatkoi kertomustaan, kun Eevi keskeytti:
   "Tuolla", Eevi sanoi, katse korkeuksissa ja ilme muuttuneena.
   Oskari nosti katseensa juuri parahiksi nähdäkseen, kuinka se syöksähti alaspäin karsikkopuun latvalta, siivet yhä vartalossa kiinni, vain antaen painonsa tehdä työn pudotuksessa. Sen nokka osoitti Eeviä.
   Oskari kiskaisi Eeviä nopeasti itseensä kiinni. Hän kuuli tytön ähkäisevän ja näki, miten linnun siivet aukenivat heidän kohdalla. Ne olisivat yltäneet heidän molempien ympäri. Lintu hulmautti siipiään kertaalleen ja sai nostettua itsensä yläilmoihin aivan liian vaivattoman näköisesti niin suureksi linnuksi. Eevi sylissään Oskari katseli sen lentoa yläilmoihin. Se kaarsi ylhäällä ja vaikutti tähtäävän heihin uudelleen. Oskari nojautui karsikkopuuhun kiinni ja rutisti Eeviä lähemmäs.
   "Eevi sinun täy–" Oskari ehätti sanoa, ennen kuin äänet katosivat.
   Hiljaisuudessa lintu näytti avaavan suutaan, kuin se olisi juuri silloin äänien kadottua saattanut rääkäistä tai päästää mitä tahansa suustaan, mitä he eivät vain voineet kuulla. Se näytti räpyttävän siipiään nopeammin, kuin ottaisi vauhtia, yrittäen syöksyä heitä kohti vauhdikkaammin.
   Mutta silmänräpäyksessä se katosi.
   Oskari sanoi jotain, muta äänet eivät olleet palanneet. Eevi katseli ympärilleen taivaalle, joka vaikutti muuttuneen sekin, pilvisestä pimeästä, tähtien tuikkeen täyttämäksi.
   Narina pakotti Eevin katseen palautumaan yläilmoista metsän rajalle, mistä hän yritti tähyillä sitä puisevaa pitkää hahmoa. Mutta pimeässä hän ei erottanut metsän reunalta muuta, kuin oudon tunteen siitä, että puut saattoivat olla isompia, asettuneet eri tavalla rakkamaan reunalle ja että kivien pinnalla kimalsi kevyt kuura.
   "Mitä ihmettä", Oskari ja tällä kertaa kysymys kuului. Hän puristi Eeviä itseään vasten, vain varmistuakseen, että tyttö oli yhä siinä.
   "Metsätär", Eevi sanoi, hihkaisten "se toi meidät tänne! Se auttoi meitä!"
   "Mitä? Tämäkö se nyt on?" Oskari ihmetteli ja katseli ympärilleen yhä tarkkaavaisemmin. Hän oli selvästi odottanut jotain ihmeellisempää, jotain kummallista ja kaikin puolin normaalista poikkeavaa. Hän ei ollut odottanut pelkästään puiden vaihtavan paikkaansa, vaan myös puiden olevan täysin uusia ja maailman puista poikkeavia. Hän tähyili kiviä ja kallioita, karsikkopuuta ja taivasta, välillä katsellaan myös varalta sitä mustaa lintua hakien.
   "Ei tietenkään tämä, mutta aivan täällä lähellä", Eevi sanoi ja irtautui Oskarin otteesta, "tule!" Hän hihkaisi ja ryntäsi juoksuun rakkamaalla.
   Oskari oli niin häkellyksissään, että lähti seuraamaan juoksujalkaa Eeviä, ajattelematta laisinkaan, ettei Eevi ollut suinkaan viemässä häntä Riinaansa kohti.
   Vaan Metsättären metsään.