Metsätär

Luku 23

Onneksi kesä saapui. Vaikka eihän se tuntunut lainkaan niin odotetulta ja ihanalta kuin aina aikaisemmin, silloin kun isä oli suunnitellut heille lomamatkoja asuntoautollaan. Parhaiten Riinalle oli jäänyt mieleen vesipuistot, joissa he olivat isän ja äidin kanssa yhdessä polskuttaneet. Ei hän oikeastaan muistanut mitä kaikkea jännittävää puistosta oli löytynyt, mutta hän muisti, kuinka ihanaa oli polskia perheen kesken pienessä, matalassa altaassa.
   Mutta se oli kuin jostain edellisestä elämästä, kuin ikuisuus sitten. Ennen kuin äiti oli päättänyt muuttaa heidät tänne. Täällä kesä oli vain tuskallisen kuuma. Riina oli huomannut, että mitä korkeammalle hän kiipesi rappusia ylemmäs kerrostalossa, sitä kuumemmaksi ilma muuttui.
   Vaikka kesä ei ollut karkottanut ikävää tai korjannut Riinan värinäköä vieläkään, Juhanan kanssa arki oli erilaista. Mukavampaa.
   Mutta syy, miksi kesä oli Riinan mielestä onneksi läsnä, johtui vain siitä, ettei hänen tarvinnut sen vuoksi pitkään aikaan kulkea kouluun. Hän oli vain kiitollinen, ettei hänen tarvinnut kuunnella Piimä-Liinaa tai Mällipäätä tai kakkahousua kenenkään suusta kulkiessaan vain ohitse. Nyt hän oli vain kiitollinen, ettei tarvinnut pelätä törmäävänsä virnistävään mieheen kesken yksinäisen kotimatkan.
   Ei pitkään aikaan.
   Äiti oli vain töissä ja töissä ja väsynyt ja väsynyt. Nytkin hän makasi sängyllään, Juhanan ja Riinan ansiosta puhtaissa lakanoissa ja välillä katseli jotain puhelimestaan, mutta suurimmaksi osaksi vain nukkui ja oli kärttyinen. Riinan piti kulkea varovasti huoneistossa ja leikkiä hiljaa, ettei häiritsisi äidin unta, jota hän tarvitsi nyt paljon töissään uurastamisensa jälkeen.
   Riina ei oikeastaan pitänyt siitä, että äiti oli kotona. Oli outoa ajatella, että joskus hän olisi mieluummin ollut äitinsä kanssa kotona, kuin yksin tai Juhanan kanssa, mutta nykyään tilanne oli toinen. Äiti oli kärttyinen ja valitti alati, kun Juhana taas kannusti Riinaa kokeilemaan aina kaikenlaista uutta ja antoi hänen juosta Hoplopissa missä vain ja luotti hänen kulkevan turvallisesti ulkona sekä yritti parhaansa mukaan kuunnella Riinan juttuja, joista ei tosin vieläkään vaikuttanut kaikkea ymmärtävän.
   Riina huokaisi tylsyyttään ja kuumuuttaan ja nousi mennäkseen tekemään itselleen mehua. Hän huomasi äidin olevan puhelimellaan, kun käveli jääkaappia kohti.
   "Mitä sinä teet?" Äiti kysyi lopen uupuneella äänellä, kun Riina avasi jääkaapin oven.
   "Otan mehua", Riina vastasi.
   "Et sinä voi sitä mehua koko ajan litkiä, hampaasi menevät rikki, olet ihan sokerihumalassa päivät pitkät."
   "Mutta on kuuma."
   "Kyllä minä tiedän, että täällä on kuuma, kyllähän minäkin täällä makaan! Älä pidä sitä ovea auki ikuisuuksia, jääkaappi lämpenee ja kuluttaa kallista sähköä, siinä voi vaikka sulakekin palaa."
   Riina paiskoi turhan kovaa jääkaapin oven kiinni äidin kommentin jälkeen.
   "Mitä sinä nyt paiskot sitä ovea?" Äiti rääkäisi sängyltään.
   "No mitä tshinä vain makaat tsiinä ja makaat tsenkin laishka pashka! Mene töihin!"
   "Miksi sinä kutsuit minua Riina? Näinkö sinä äitiäsi haukut, vaikka minä näännytän itseni töillä ja yritän vain jaksaa päivästä toiseen, kaiken sen raatamisen jälkeen ja vaikka teen parhaani ne silti antaa minulle varoituksia, ajattele nyt, jos en kuulemma ryhdistäydy ja ole töissä ajoissa ja lakkaa haisemasta vanhalta viinalta, minä saan potkut! Ajattele sitä Riina, mitä sitten, jos minä saan potkut!
   Minun on pakko levätä, kun en voi näköjään muutenkaan palautua töiden jälkeen, en voi enää mennä raikastumaan iltaisin, en voi viettää aikaa ystävieni kanssa, sillä minun on oltava aina vaan pirun täydellisesti töissä. Anna äitisi nukkua, niin saat leipää pöytään, senkin kiittämätön kakara, sinä se minulle tämän sotkun olet aiheuttanutkin, sinun takiasi minä raadan ja raadan."
   Riinaa hävetti ja itketti, kun äiti lopetti saarnaamisensa ja vetäytyi sänkynsä nurkkaan pienelle käärölle, Riina jäi vain seisomaan ja katsomaan hänelle käännettyä selkää. Ehkä sekin vapisi hiukan. Ehkä äitiäkin hävetti. Riinan pitäisi tietysti yrittää pysyä aina rauhallisena, niinhän hän oli Juhanaakin neuvonut. Mutta se oli niin vaikeaa. Nytkin itku teki tuloaan ja kasteli posket, jotka Riina lähes uhmakkaasti pyyhkäisi kämmensyrjäänsä.
   Miksi hän olikaan mennyt niin sanomaan? Miksi juuri äidille?
   Äiti mumisi vielä jotain seinään päin. Riina ei kuullut mitään. Tai ei ainakaan uskonut kuulleensa mitään, eikä se mumina mitään merkitsisikään. Mutta silti se kuulosti lähes siltä lausahdukselta, joka oli kajahtanut hänen mieleensä, kun hänet oli lukittu bioroskikseen.
   "Minä vihaan sinua."
   Mutta ei oma äiti häntä vihannut, ei tietenkään. Äiti ei pystynyt hallitsemaan itseään, niin isä oli aina sanonut. Äidin oli vaikeaa hallita tunteitaan, joten sen vuoksi oli aina erityisen tärkeää, että hän ja isä pysyisivät rauhallisina ja jos joskus tuntuisi siltä, että ei jaksaisi, niin pitäisi käydä ulkona tai tehdä jokin homma, esimerkiksi tiskata tai haravoida tai siivota lelut, niin silloin saisi ajatukset järjestykseen ja sitä kautta myös pystyisi paremmin hallita omia tunteitaan. Se oli tärkeää aina muistaa. Niin isä oli aina sanonut.
   Riina muisti yhtäkkiä alakerrassa kuivaushuoneessa roikkuvat lakanat ja päätti, että menisi hakemaan ne. Se saisi toimia hommana, joka saisi ajatukset ja tunteet järjestykseen. Se että sai ajatukset ja tunteet järjestykseen tarkoitti sitä, että tunsi olonsa rauhallisemmaksi ja kykenisi palaamaan samanlaiseen vaikeaan tilanteeseen selkeämmällä mielellä.
   Hän lähti kulkemaan rappusia alaspäin. Pyykkikorina yhä toimiva pahvilaatikko taisi yhä olla siellä kuivaushuoneessa, mihin he olivat Juhanan kanssa sen jättäneet.
   Riina kulki portaat aina kellarikerrokseen asti, ajattelematta kellarikäytävän kaameutta, puristaen kädessä jo hiostunutta avainta, josta lähti rautainen tuoksu. Hän käveli portaat liioitellun tyynesti, matki jokseenkin elkeillään Eeviä, joka ei varmasti moista kellaria pelkäisi. Mutta miksi hänen pitäisi matkia Eeviä, joka oli raivostuttavan ylimielinen ja täydellinen. Hän sai koko luokan parhaan todistuksenkin, hän saa kaverikseen kenet ikinä halusi ja hänen äitinsä osti Eeville aina kauniita vaatteita ja parhaita leluja.
   Eevin ajattelu sai Riinan vihastumaan ja toimimaan ripeämmin, pelottomammin jopa. Jos hän saisi Eeviä lainkaan koskaan houkutelluksi tänne, hän voisi lukita Eevin kellariin, josta ei päässyt pois ilman avainta. Se olisi miellyttävää, sillä nytkin, kun Riina aukaisi kellarin raskaan oven, häntä vastassa oli se hirvittävä matala käytävä, kiviset kasaan painuvat seinät ja silkka pimeys. Riina näpäytti sukkelasti valot katkaisimesta päälle. Valo särähti ja jäi välkkymään kattoon, niin kuin oli aina välkkynyt.
   Riina avasi pesutuvan oven. Se ei ollut niin jähmeä, kuin kellariin johtanut raskas metallinen ovi, mutta kyllä senkin avaaminen vaati voimia. Pesutuvassa oli hiljaista. Olisi ollut mukavampi, jos pyykinpesukone olisi ollut käynnissä tai joku edes laittamassa pyykkejään koneeseen. Riina käveli pesutuvan ovesta kuivaushuoneeseen. Siellä pimeässä lakanat näyttivät uhkaavilta isoilta möhkäleiltä, mutta onneksi sentään kattovalo ei sytyttyään värissyt. Hän kävi kiskomassa lakanat alas korkeuksista roikkumasta ja joutui hyppimään yltääkseen tyynyliinoihin asti. Kuivaushuoneessa oli iso laite, joka hurisi lämmintä ilmaa huoneeseen.
   Riina yritti jupista itsekseen, että olisivat voineet viedä lakanat uloskin kuivumaan, vaikkei pihalla mitään erityistä pyykinkuivaustelinettä ollutkaan. Hän käveli pyykkien kanssa, kuin olisi vain turhautunut tästä ainaisesti toistuvasta tehtävästä, kuin kuka tahansa peloton aikuinen, kuin ylpeä itsekeskeinen Eevi.
   Mutta sitten ovi kolahti kiinni käytävällä ja Riina ajatteli virnistävää miestä.
   Ei, ei se voinut se olla, sen täytyi olla joku muu. Askeleet kulkivat sitä paitsi käytävällä pesutuvan ohitse, kohti toista raskasta ovea, jonka takana oli häkkivarastot. Aivan yhtä pelottava hämärästi valaistu tila, kuin käytäväkin.
   Askelet kaikuivat käytävällä yhä hiljaisempina, kunnes Riina ei kuullut niitä laisinkaan. Hän odotti vielä hetken, kunnes oletti kävelijän jo kulkeneen varaston oven läpi, ennen kuin tönäisi itse pesutuvan oven auki. Hän kurkisti vielä käytävälle päästyään sen päähän.
   Varastohuoneen ovi oli auki, mutta sieltä ei kajastanut valoa. Oli vain pimeys särisevän lampun valaiseman käytävän päässä. Riina nielaisi ja kipitti äkkiä vastakkaiseen suuntaan, hankalasti pienin askelin, sillä pyykkilaatikko roikkui jalkojen edessä. Hän joutui laskemaan sen lattialle päästäkseen käsiksi avaimiin, kun takaa kuului oven nitinää.
   Kun hän oli saanut oven auki ja kyykistyi pyykkilaatikkoa nostamaan, hän näki miehen tulevan pimeästä häkkivarastosta käytävää pitkin häntä lähemmäs. Särisevässä valossa mies vaikutti liikkuvan pätkittäin.
   Mies virnisti.
   Riina ryntäsi kiljumatta kellarista ulos ja portaat ylös. Pyykkikorin kanssa portaiden meneminen oli aivan liian vaikeaa, aivan liian hidasta. Hän näki, että hissi oli juuri sulkeutumassa edellisen lähtijän jäljiltä ja Riina päätti rynnätä sinne. Viis siitä, vaikka hissi jäisi jumiin, ainakaan silloin myöskään kauhistuttava virnistävä mies ei pääsisi häneen käsiksi.
   Riina pääsi hissiin vikkelästi ja viskaisi pyykkilaatikon lattialle, painaakseen 7. kerroksen nappulaa. Oven sulkeutuessa hän näki miehen nousevan juuri portaita. Riina huohotti hississä ja nosti jo valmiiksi pyykkilaatikon syliinsä, rynnätäkseen ovien avautuessa ovea päin, äiti saisi luvan tulla avaamaan, oli mikä oli.
   Hissi lipui ikuisuudelta tuntuvan ajan ylöspäin, jonka aikana Riina ehätti ajatella, että mies varmaankin nousisi rappuset nopeammin ja olisi häntä vastassa ovien avautuessa, virnistäen sitä kamalaa hymyään hänelle. Mutta niin ei onneksi käynyt. Ovet avautuivat tyhjälle käytävälle, mistä Riina ryntäsi suunnitelmiensa mukaisesti päätä pahkaa ovelle, jota jyskytti, kunnes äiti tuli avaamaan ihmeissään.
   "Riina, mitä ihmettä?" Äiti ehätti vain sanoa, kun Riina rynnisti ohitse ja käski äitiä sulkea oven. Äiti sulki oven, muttei lainkaan sellaisella kiireellä, kuin se olisi kuulunut sulkea, kun käytävillä jahtasi ilkeä mies. "Mitä sinä oikein pelleilet?" Äiti kysyi, "ajattelisit vähän, miten minua säikyttelet, luulin jo, että sinulla on joku hätänä."
   "Minulla on!" Riina sanoi, yhä huohottaen, yhä pyykkikoria sylissään rutistaen niin, että käsien tärinä peittyi
   "Eihän sinulla mitään hätää ole", äiti sanoi ja pyöräytti silmiään.
   Kolme koputusta.
   Riina jähmettyi kauhistuksesta. Virnistävä mies muisti tietenkin, missä hän asui. Äiti kääntyi katsomaan ovea kummissaan. Eihän kukaan tuolla tavalla koputellut koskaan sisälle päästäkseen, hetken jopa vaikutti siltä, että äiti oli unohtanut kolmen koputuksen merkityksen tyystin, kunnes sitten astui lähemmäs ovea.
   "Äiti, ei, älä!" Riina sanoi. Äiti kääntyi käsi oven kahvalla katsomaan Riinaa, joka vapisi paikoillaan. Hetken hän vain katsoi, ennen kuin avasi kaikesta huolimatta oven.
   "Hei", kuului vaimea miesääni oven takaa. Riina peruutti niin, ettei nähnyt miestä. Hän ei halunnut nähdä sitä virnistystä enää, ei ikinä, nähtyään sen niin kamalana särisevän lampun alla kellarissa, lähestymässä häntä. Kuului puhetta, mutta niin vaimeaa Riinan huohotuksen alta, ettei hän ottanut puheesta selvää. Mutta äidin äänen hän kuuli.
   "Hmh, voi kiitos paljon. Näkemiin!"
   Sitten ovi suljettiin. Riina puuskahti helpotuksesta ja hellitti rutistusotettaan pyykkilaatikosta.
   "Sinulta jäi avain kellarin lukkoon", äiti sanoi ja heilutteli avainta näpeissään. Riina punastui.
   "Mutta she oli she pelottava miet, joka vainoaa minua!" Riina väitti, vaikka tunsikin kyseenalaistavansa heti omat sanansa. Juurihan hän oli äidilleenkin huutanut syyttä suotta, vaikka tämä raatoi päivät pitkät heidän hyvinvointinsa eteen, Riina oli mennyt haukkumaan tätä laiskaksi. Ehkä hän oli todella ymmärtänyt miehenkin tyystin väärin.
   "Se mikään pelottava mies ollut, naapuri se oli, saisit olla huolellisempi, jos käyt kellarissa yksin, joku toinen ei olisi välttämättä palauttanut avaintamme. Voi herran jestas, mitä minä sinun kanssasi teen", äiti vielä mumisi ja palasi petiinsä, peittonsa alle käpertyen, huokaisten hyvin raskaasti.
   Riina tunsi taas tukalaa kuumuutta, tunsi taas itkua kurkussaan, tunsi vieläpä häpeääkin. Että olikin pitänyt mennä nöyryyttämään itseään niin, vaikka oli mies vain halunnut auttaa. Kaikki oli mennyt pieleen. Kaikki meni aina pieleen.
   Riina pudotti pyykkilaatikon siihen ja sulkeutui huoneeseensa. Ja vaikka hän toivoikin äidin tulevan huoneeseen häntä lohduttamaan, hän joutui vain turvautumaan kuviteltuihin lohdutuksen sanoihin.
   Ne lausuttiin isän äänellä.