Metsätär

Luku 43

"Tiedätkö miten minä sinut sain?" Sylvi kuiski hänen korvaansa. Hänen varpaansa kostuivat järven vedessä ja vaikka hän istui epämukavasti rannan isolla kivellä, hän ei tuntenut tarvetta liikkua mihinkään. Kuikka huusi hiljaisuudessa.
   "Eihän sinun suinkaan tarvinnut kuin näyttäytyä", mies, tai ehkä silloin jossain miehen ja pojan rajalla oleva sanoi.
   Sylvi kikatti ja vastasi: "Tipautin puuroosi yrttejäni ja yhden silmäripsenikin."
   Mies hämmästeli ja veti poispäin itsestään, niin että näki tämän kunnolla: "Ihanko totta?"
   Sylvi nyökkäili. Hetken hän näytti siltä, että katui ehkä kertomustaan, mutta kun mies hymyili, Sylvikin hymyili helpottuneesti.
   "Senkin noita!" Mies sanoi ja paino Sylvin takaisin rintaansa vasten.

   Sylvi kikatti ja sanoi: "Sepä se! Tanssahtelin myös Juhannusyönä kukkivalla pellolla ilkosillani!"
   "Senkin pakana! Kaikkea sitä!"

   Sylvi kikatti jälleen. Mutta mies puri huultaan ja Sylvi aisti varmaankin miehen mielialan.
   "No? Mitä murehdit?"
   "Isääsi vain ajatteli."
   "No siinäpä murheellinen ajatus", Sylvi ivaili.
   "No kun hän ei varmaan tätä hyväksy."
   "Mikä saa sinut ajattelemaan noin?" Sylvi kysyi ja vetäytyi nähdäkseen miehen kasvot.

   "Karhu", mies sanoi ja sen sanottuaan Sylvi siveli hänen kasvojensa arpea, seurasi sen linjaa pehmeällä sormellaan ja sanoi:
   "Eihän se iso juttu ollut, komea on arpikin."

   "Mutta kun sinut morsiomeksikin sille annettiin."
   "Ei se mitään merkitse, pelkkää perinnettä se vain oli, ei se arvoasi alentanut lainkaan."

   Miehestä ei siltä tuntunut. Hän katseli varpaitaan, joita hän heilutteli järven viileässä vedessä. Kuikka huusi jälleen, aivan kuin se ei sietäisi sitä hiljaisuutta, mikä välillä heidän keskusteluaan rikkoi. Sylvi huomasi, ettei hänen sanomansa ollut miehen mieltä nostanut, joten hän jatkoi:

   "Jos tämä ei miellytä isää, niin sitten karkaamme."
   Mies nosti katseensa Sylviin nyt itse naurahtaen: "Jaa että minne?"
   "Minne vain! Tehdään oma mökki, pienet on säästöni piian töistä, mutta säästöjä ne ovat silti, ehkäpä jonkin työmäärän jälkeen olisi meille jossain pieni metsäpalsta, ehkäpä jossain aivan muilta piilossa!"
   "Pyh, eihän sellainen käy. Sukusi tarvitsee sinua täällä, minunkin sukuni tarvitsee sinua."
   "Mutta parhaaksi olisi kaikille, jos sinä lähtisit, eikö vain?" Sylvi sylkäisi ja sai miehen puristamaan huulensa yhteen tiukaksi viivaksi. "Anteeksi", Sylvi sanoi nopeasti perään. Oli eri asia sanoa sitä itse, hokea sitä mielitetylleen, kuin kuulla se juuri tämän huulilta. Mutta tottahan se oli silloinkin, kun Sylvi sen sanoi. Hän oli pelkkä taakka. Pelkkiä vaivoja ja onnettomuuksia toisensa perään, aina veljen kohtalosta alkaen. Aina tähän päivään saakka.
   "Tottahan se on, mutta jos veisin sinutkin mukanani, se olisi viimeinen pisara. Sinä olet kaikille aivan liian tärkeä, aivan liian rakas ja suuri apu. Jos veisin sinut, minut varmaankin manattaisiin Tuonelaan."
   "Enköhän minä sinulle kelvot suojat loitsisi", Sylvi virnuili takaisin, tarttui sitten miehen käteen ja veti sitä vettä kohti: "Lasketaan kädet veteen ja kuunnellaan, montako yhteistä vuotta kuikka meille enteilee."
   He laskivat kätensä veden pinnalle ja nostivat molemmat siitä hassusta asennosta katseensa kuikkaan, joka uiskenteli yksinään keskellä järveä. Se näytti olevan ainut elollinen piste siinä sinisessä yössä heidän lisäkseen. Se kääntyi katsomaan heitä, ikään kuin laskeakseen ensin vaadittavat määrät huutojaan, mutta sitten se suuntasikin katseensa sivulle ja lähti juoksemaan järveä pitkän matkaan siivet hurjasti räpyttäen, kunnes pääsi viimein kuin työn ja tuskan kautta lentoon ja liisi pois vain siivet räiskyen, ei lainkaan huutoaan enää ilmaan kajauttaen.
   "Jaaha, pitäkööt salaisuutensa", mies sanoi nostaessaan kättään ylös ja naurahtaessaan Sylville. Mutta Sylvin ilme oli vakava.

Liinan kiljahdus sai miehen hätkähtämään unenomaisesta muistelmastaan. Liina nosti jalkansakin miehen syliin ja miehen piti nostaa koko tyttö ylös päästäkseen itse nousemaan nojatuolista hiipuneen kamiinan tulen ääreltä. Hän ei ehättänyt kysyä, mikä tytön oli säikäyttänyt niin, kun hän jo huomasi maassa vilistävän ruskeanmustan luikertelijan.
   Mies melkein heitti tytön keittiön pöydälle, kävi nappaamassa kirveen eteisestä ja ryntäsi takaisin kammariin. Hän kuuli kyyn puhisevan ja näki, kuinka se yritti paeta seinän rakoon. Mies tarrasi sitä äkkiä häntäpäästä ja viskoi keskelle kammarinsa lattiaa. Kyy sähähti ärhäkästi ja mies nosti kirveensä ylös. Kyy käpertyi kerälle, kuin saattaisi olla valmis puraisemaan.
   Ja hetken he tuijottivat toisiaan. Mies kirves ilmassa, empien iskiä, kyy ehkä samaa empien, pienessä kyyryssä, kuin valmiina puremaan lähestyvää raajaa, tai sitten vain harkiten toimintaansa. Mies laski melkein huomaamattaan kirvestä alas, ajatellen, miten kyy parka oli ylipäätään sinne asti eksynyt. Eihän se sieltä omin toimin pois suon kautta pääsisi.
   "Tuo hanska", mies sanoi tytölle, mutta tyttö seisoi pöydän päällä keittiössä ja kiljahti:
   "No en! Tapa se! Se on mylkyllinen!"
   "Ei se pure"
   "Puleepa!"
   "Ei jos ei uhata sitä!"
   "Se voi pulla ja tappaa, niin äiti aina sanoi!"
   Mies vain vilkuili Liinaa ja kyytä vuorotellen. Liina ähkäisi ja katsahti sivulleen. Liina näytti siltä, että antoi periksi ja hakisi hanskan. Hän laskeutui varovaisesti keittiön pöydältä ja kävi eteisessä nopeasti. Hän saapui paksun hanskan kanssa ja käveli varovaisesti lähemmäs miestä. Hän kiersi kyyn kaukaa seinää pitkin, mutta käärme aisti lähestyvän vaaran ja käänsi päätään niin, että saattoi tarkkailla heitä molempia yhtä aikaa.
   "Heitä vain", mies sanoi, kun Liina ei uskaltanut tulla enää lähemmäksi. Liina katsoi käärmettä ja yritti heittää hanskaa miehelle, mutta se läsähti heidän väliin, likelle kyytä, joka sähähti ja tiivisti keräänsä.
   Mies ei todellakaan ymmärtänyt, mitä Liina ajatteli, kumartuessaan noukkimaan hanskaa. Tyttö ei varmaankaan ajatellut mitään, mutta kyyn mielestä tilanne meni liian pitkälle. Se ojentui Liinaa kohti. Mies toimi vaistonomaisesti, varmaan kuten kyykin ja sivalsi kirveensä ilman halki.