Metsätär

Luku 33

Eevi katseli olohuoneen pienestä ruutuikkunasta, kuinka mummo käveli taloa ympäri ja ruiskautti härän häntäjousista tehdyllä mustalla sudilla tekemäänsä tummaa seosta seinille aina kolmen askelen välein. Nopeasti mummon mustiin pukeutunut hahmo katosi ikkunan alta näkyvistä ja jätti jälkeensä vain pienen sadepisaraa muistuttavan läiskän ikkunan lasiin. Eevi kuuli vielä hetken ohuen ikkunan läpi isoäitinsä yksinpuhetta, loitsintaa, jonka osasi jo ulkoakin.
   Hän jäi nojailemaa vielä ikkunan ääreen ja katselemaan metsän välistä pilkottavaa valtavaa, keltaista täysikuuta, joka valaisi juuri maahan laskeutunutta lumipeitettä. Täydenkuun aikaan isoäiti teki loitsunsa aina muutoinkin, mutta nyt keltaisen kuun aikaan hän toisti niitä useamman kerran.
   Isoäiti palasi sisälle, käydäkseen joka ikisen nurkan läpi vielä kolmanteen kertaan. Eevi sai tällä välin haistella pöydällä palavaa pihkaista suitsukeseosta, jonka tahnassa tuoksui Eevin mielestä eniten havut ja jokin tunkkaisempi, syksyn märkää maaperää muistuttava osa. Isoäiti ei ollut vielä paljastanut tahnojensa ja sutiseostensa sisältöjä. Veljelle hän oli kertonut ne.
   Isoäiti pärskäytti seosta mielenosoituksellisesti Eevin selkään, joka ei suostunut sillä kertaa enää väistämään mummonsa kiertoa. Hän pyöräytti silmiään eikä piitannut siitä, että sai kukkasilta tuoksuvaa teevettä yöpaitulinsa selkämykseen.
   Lopulta isoäidin seos ilmeisesti loppui, sillä tämä huokaisi ja meni puhdistamaan astiaansa kamiinan ääreen pienellä keittiöpyyhkeellään. Eevi katseli vielä hetken ikkunasta, kuin olisi ollut paikkaansa ja tekemättömyyteensä täysin tyytyväinen.
   "Isoveljeäsikö ajattelet?" Isoäiti sitten kysyi, kun oli saanut savikipponsa putsattua ja asetettua sen kamiinan viereisen lipaston päälle. Eevi ei oikeastaan ollut mietiskellyt isoveljeään erityisen paljon. Ehkäpä hän oli tullut isänsä kaltaisesti siihen lopputulokseen, että tämä oli karannut kotoa. Päättänyt lähteä kesken metsäreissun. Niin oli parasta ajatella.
   Mutta hiljaisuutta hän ei saanut mielestään.
   "Mitä on, kun tulee niin hiljaista, ettei kuule omaa hengitystään tai sydämenlyöntiään?" Eevi päätti sitten kysyä, kun isoäiti vaikutti olevan juttutuulella. Harvoin mummo aloitti keskustelua siten. Isoäiti vaikutti olevan mietteissään hetken ja vastasi sitten, kuin pahaiseen arvoitukseen:
   "Unta se on."
   "Ei, kun ihan oikeasti", Eevi kysyi ja kääntyi ikkunalta kamiinan edessä kiikkustuolissa istuskelevaa mummoa kohti. Isoäiti siirsi katseensa tulesta Eeviin ja katseli häntä hetken tuolla tutulla tyynen tulkitsemattomalla ilmeellään, ennen kuin kysyi:
   "Oletko kohdannut sellaista hiljaisuutta?"
   Eevi nousi tuoliltaan ikkunan ääreltä ja hiippaili villasukkasillaan isoäitinsä kiikkustuolin viereen asetettuun nojatuoliin, joka oli parhaat päivänsä nähnyt, mutta josta mummo ei suostunut luopumaan, kuten ei monesta muustakaan talonsa tavarasta tai hölmöstä tavasta.
   Hän nyökkäsi, löydettyään hyvän asennon ja kiedottuaan nukkaisen viltin ympärilleen. Isoäidin puutalo oli aina kovin kylmä, vaikka mummo poltti kamiinaa niin, että sen entinen valkoinen sävy oli nykyään hiilenmusta.
   Isoäiti siirsi katseensa tuleen ja he katselivat hetken kipinöiden raksumista kostealla mäntypuulla. Kamiinasta nouseva tulen savu sekoittui keittiön pöydällä alati palavaan pihkasuitsukkeen savuun. Isoäiti ei heilunut kiikkustuolissaan, kuten Eevi olisi heilunut, jos olisi siihen päässyt istumaan, vaan istui ryhdikkäästi kuin olisi kuulusteltavana tai oman aikansa oppilaitoksessa läksyjään lukemassa.
   Lopulta isoäiti sanoi: "Veljesikö kanssa sen kohtasit?"
   Eevi nyökkäsi jälleen ja vaikkei isoäiti katsonut häneen päinkään, Eevi tiesi isoäidin ymmärtäneen hänen nyökkäyksensä.
   "Oliko se viimeinen kerta, kun näit hänet?" Isoäiti vielä kysyi.
   Eevi nyökkäsi jälleen.
   Seurasi taas pitkä hiljaisuus, ennen kuin mummo jatkoi:
   "Muistatko vielä tarinan Metsättärestä?" Eevi katsahti isoäitiään ja jäi pohdiskelemaan vastausta kysymykseen. Mummo oli kertonut niin paljon tarinoita, ettei niitä kaikkia voinut suinkaan muistaa, mutta kaikista oli silti jäänyt jonkinlainen jälki mieleen, kuin todellinen muisto, vaikka olikin osa tarinaa vain.
   "Oliko siinä se Hilja-tyttö?" Eevi kysyi ja mummo nyökkäsi, ennen kuin aloitti tarinansa, jota Eevi oli ounastellutkin kuulevansa, olisipa sitten muistanut tarinan tai ei.
   "Hiljaisena yönä Hilja-tyttö kulki metsässä", mummo aloitti, "niin kuin muistit", hän sanoi vilkaisten ovelasti Eeviä, joka hymähti huomautukselle, "häntä ei laisinkaan pelottanut kulkea pimeässä metsässä, oikeastaan hän nautti siitä. Hän piti tähtitaivaan tuikkeesta, kuun loisteesta ja eritoten nimensä veroisesta, turvallisesta hiljaisuudesta ympärillään.
   Mutta hiljaisuus päättyi, kun vastaan saapui Ukko-poika. Poika tömisteli jaloillaan ja viskeli kiviä ympäriinsä. Hän iski paksun männyn oksan poikki, runnoi sillä lehtipuiden oksista syksynkarheat lehdet irti. Ukko huusi ja mekasti, oli nimensä veroinen, kuin ukkonen.
   Ukko metelöi ja rikkoi hiljaisuuden, rikkoi Hilja paran, joka olisi vain halunnut kulkea metsikössään, jonka tunsi kuin omat taskunsa, mutta jolta ei kuitenkaan löytänyt piilopaikkaa katalaa Ukkosta vastaan. Hän jäi Ukon metelin armoille, eikä voinut olla enää Hiljaa vain.
   Hän ei saattanut unohtaa sitä koskaan, vaikka vuodet kuluivat ja metsä muuttui. Hän muisteli yhä katkeruudella Ukkosta, joka oli muuttanut hänen elämänsä, hänen rauhallisen hiljaisen lapsuutensa, hänen onnensa aikaa. Metsästä oli tullut eloisa ja vilkas, sen suurta mahtavuutta rikkoi nyt pellot ja asuinalueet, mutta Hilja löysi itsensä yhä sen keskiöltä, yhä sieltä, missä hänet oli rikottu.
   Ja sieltä hän pääsi aina saapumaan metsään, jota ei ympäröinytkään pellot ja hakkuuaukeat, jossa hiljaisuus oli ja pysyi, eikä sitä voinut kukaan rikkoa. Siellä hän kävi, kerran jos toisenkin, nautti sydämensä kyllyydestä sanoin kuvaamattomasta rauhasta ja pimeydestä, hiljaa yksikseen.
   Siellä hän näki narisevan puun. Ainoan, joka siellä saattoi hiljaisuutta purkaa, sillä se oli hänen metsänsä. Hilja säikähti ensin sitä, mutta se antoi Hiljan olla, joten Hiljakin antoi sen olla. Sillä olihan hän vain Hiljaa.
   Ja kuinkas sattuikaan, hän vuosia myöhemmin Ukkosen jälkeen, huomasi tämän jälleen, metsässä omaan pimeään paikkaansa hakeutuessaan. Ukkoon, joka oli muuttunut, mutta joka oli silti samanlainen mekastaja, yhtä kovaääninen kuin ennenkin. Ja kun mies saapui keskelle metsää, sitä tuijottelemaan ja siellä jälleen saapastelemaan, kuin omistaisi alueen, yksikseen jylisten entisistä pahoista ja paheista, matalalla äänellänsä, Hilja tarttui tätä käteen.
   Hiljaisuus saapui silloin, metsä muuttui pimeäksi, suurten puitten peittämäksi, maan mustan täyttämäksi. Ukko yritti puhua, yritti Hiljalle jotain kertoa, mutta metsä oli vaiti ja Hilja katsoi ja kuunteli. Ukko yritti huutaa, itkua tihrustaen anella, polvillensa valua, mutta Hiljaa oli metsä vain.
   Ja silloin Metsätär saapui.
   Kiinnitti Ukon jalat maahan, kasvatti pään korkeuksiin, muutti muodon pelkäksi puuksi. Näin Metsätär rikkoi Ukkosen, teki mekkalasta ikuisesti hiljaisen."
   Eevi odotteli vielä vilttinsä alla Mummoaan tihrustaen, eikä ollut uskoa, että tarina päättyi siihen. Ei hän ollut uskoa montakaan asiaa tarinasta, joka oli kovin eriskummallinen. Ei ollut ihmekään, ettei Eeville ollut juuri jäänyt mieleen Metsättären tarina.
   "Mitä Hiljalle tapahtui?" Eevi kysyi sitten, kun isoäiti ei selvästikään enää aikonut tarinaansa jatkaa.
   "Sinä kysyt ihan vääriä kysymyksiä", mummo sanoi, lisätessään puita kamiinaan, nojautuen vain eteenpäin kiikkustuolissaan ja siten kuroutuen ottamaan puita. Tuolin jalka narisi, tai sitten lankkulattia narahti siinä tuolin jalan alla.
   Eevi pyöräytti silmiään isoäitinsä kommentille: "No mitä minun pitäisi sitten kysyä?"
   Mutta sitä, jos mitä hänen ei olisi pitänyt kysyä. Se oli kaikkea muuta, paitsi oikea kysymys ja isoäiti osoitti sen nousemalla tuoliltaan ja menemällä keittiöön. Hän otti jo Eevin mielestä ikuisuuden isoäidin ikivanhassa leivinuunissa hautuneen karjalanpaistipadan ja siirsi sen hellalle.
   Eevi pohti kuumeisesti, mitä hänen pitäisi sitten kysyä – minkälainen kysymys Metsättären tarinasta oli olennainen, sellainen, jota viisas aikuinen saattaisi kysyä, tai ihan vain järkevästi ajatteleva yksilö. Hänen ajatuksensa yrittivät vähän väliä karkailla veljeen ja siihen, miten hän voisi ottaa taas asian isoäidin kanssa puheeksi. Miksi isoäiti oli ottanut Metsättären tarinan juuri silloin puheeksi, kun hän oli kertonut veljestä?
   Ehkäpä se oli oikea kysymys. Mutta Eevi ei uskaltanut kysyä sitä. Hän ei pitänyt siitä, miten ilma isoäidin ympärillä tuntui yhtäkkiä kireämmältä hengittää, kun hänelle mainitsi veljen. Se oli ollut sellaista siitä lähtien, kun veli oli lakannut käymästä isoäidin luona ja uponnut pelimaailmoihinsa.
   Mikä heidän välilleen oli tullut?
   Eevi kuuli isoäidin liikkuvan, vaikka hän kulki aina vaiti, lähes ääneti. Isoäiti kulki ylvään hiljaa takaisin kamariin ja istahti kiikkustuoliinsa, joka isoäidistä poiketen päästi jälleen kovan valituksen, joutuessaan liikkeelle.
   "Miksi se on tarina Metsättärestä, vaikka sitä tuskin mainitaan siinä?" Eevi päätti lopulta kysyä, toivoen, että oli esittänyt tarpeeksi osuvan kysymyksen, eikä saisi tällä kertaa vain hiljaisuutta vastaukseksi. Tai kiikkustuolin narinaa.
   Isoäiti kohotti hiukan kulmiaan ja vastasi: "Siinäpä hyvä kysymys."
   Eevi turhautui ja puuskahti: "Mummo!"
   Isoäiti naurahti hiukan ja katsahti ovelasti Eeviä vastatessaan, etteivät kaikki tarinat kerro pelkästään siitä, mistä ne väittävät kertovansa. Että usein moniin satuihin on piilotettu paljon muutakin.
   "Sehän kertoo kostosta", Eevi sanoi itselleen ääneen ja isoäiti nyökkäsi hyväksyvästi, tulta katsellessaan. Eevi jatkoi: "Luulisi, että siinä olisi opetuksena, että kosto ei kannata, niin kuin usein muissa saduissa on, mutta eihän siinä ole sellaista. Hilja saa vain kostonsa ja on tyytyväinen."
   "Onko?" Isoäiti kysyi. Se oli varmasti oleellinen kysymys.
   "Niin, onko?", Eevi kysyi ja avautui hiukan vilttikääreestään, sillä asunto oli mukavasti tulien ansiosta jo lämmennyt. "Kai hän oli? Tai eihän siinä mitään sellaista sanottu. Se vain loppui. Tuosta vain."
   Isoäiti nyökkäsi.
   Eevi huokaisi ja kysyi: "Miksi sitten otit tarinan puheeksi? Miksi juuri nyt?" Eevi kysyi.
   Hänen ei tarvinnut odottaa vastausta, sillä ääneen asiaa kysyessään hän osasi yhdistää hiljaisuuden, jonka oli kokenut metsässä siihen hiljaisuuteen, jossa tarinan Hilja oli mielellään elänyt. Siihen kaiken syövään hiljaisuuteen, jossa ei ollut kuullut omaa hengitystään, joka oli ollut syvempää kuin unessa.
   Eevi antoi viltin pudota olkapäiltään, kun hän suoristautui nojatuolillaan ja katsoi isoäitiään syvälle silmiin. Isoäidin syvänruskeat, suorastaan mustat silmät tuijottivat takaisin ja Eevi oivalsi isoäitinsä juuri kertoneen hänelle, mihin hiljaisuus oli veljen vienyt. Hän tiesi, että kysyisi seuraavaksi oikean kysymyksen:
   "Missä Metsättären metsä on?"