Metsätär

Luku 7

Sari siirtyi siivoamaan seuraavaa huonetta. Hänellä oli kiire, erittäin kova kiire. Vielä kahdenkaan kuukauden hotellin siivoamisen jälkeen hän ei ollut ehtinyt aina ajoissa ja oli saanut palautetta esimieheltään jo muutamaan otteeseen asiasta. Oli vaikeaa olla yhtä aikaa huolellinen ja nopea, tehokas. Hän pystyi vain toiseen ja oli mieluummin huolellinen, kuin saisi sitten palautetta siitä, että oli unohtanut vaikkapa tyhjentää roskiksen tai vessa oli jäänyt täysin siivottomaksi.
   Sari siis vaihtoi lakanat jokaisesta huoneesta, missä ne olivat hiemankin rytyssä. Hän vaihtoi roskiksen, jos pussissa oli yksikin kuitti pohjalla. Hän pesi peilin ja pinnat jos yksikin tahra vaivasi muuten kiiltävää pintaa. Ettei vain kukaan haukkuisi hänen jälkeään kehnoksi.
   Lopulta Sari pääsi lounastauolle pieneen siivoojille varattuun kahvihuoneeseen, jossa ei ollut edes ikkunaa ulos. Viereisessä huoneessa pyöri muiden sinne jo viedyt pyykit ja suuri pesukone melkein heilutti koko heidän pientä taukopaikkaansa seinän toisella puolella. Sen kiihtyvä ryminä oli hermostuttavaa Sarista.
   "Mikäs sinulla taas kesti, ethän ehdi syödäkään kunnolla", terhakka työkaveri kysyi. Hänen lautasensa oli jo puhtaaksi syöty, kuten oli näköjään muidenkin, paitsi sillä yhdellä nuorella tytöllä, joka söi aina marisevan hitaasti ja oli nälkiintyneen ja laihan näköinen.
   "Oli paljon lakanoita vaihdettavana", Sari sanoi, niin kuin hän aina sanoi, ahtautuessaan toisten selän takaa jääkaappia kohti.
   "Ei niitä kaikkia tarvitse vaihtaa, johan minä olen sanonut", terhakka tapaus sanoi, "peittelet vain nätisti, jos ei näkyviä tahroja näy, usko pois, ethän sinä kotoasikaan päivittäin lakanoita vaihda, ethän?"
   "No en tietenkään", Sari mumisi.
   "Eihän sitä tässä työssä ollessa vaihda kotoansa kuuna päivänä lakanoita", toinen työkaveri tokaisi ja naurahti.
   "Ei niin, ei jaksa", nuorin salaattiaan haarukallaan tökkivä työntekijä myönsi.
   Sari ajatteli asiaa, eikä tosiaan muistanut vaihtaneensa lakanoita sinä aikana, kun oli ehtinyt töissä käydä. Hän vain koki olonsa joka päivä töiden jälkeen niin lopen uupuneeksi, ettei jaksanut muuta kuin rojahtaa patjallensa ja tutkia somemaailmaa tai katsoa sarjoja tietokoneeltaan. Minkälainen sotku kotona odottikaan. Vähäiset voimat, jotka hänellä vapaapäivinä oli jäljellä, menivät lähinnä viikon töistä toipumiseen ja ruuan laittamiseen. Olisi ollut toki helpompaa, jos tyttö olisi jäänyt kotiin, silloin hänen ei olisi tarvinnut tehdä kuin itselleen ruokaa.
   Mutta mikä kamala ajatus se olikaan. Eihän hän olisi koskaan voinut ajatellakaan jättävänsä tyttöä miehensä luokse. Hän ei olisi koskaan voinut tavata tytärtään. Hän ei kestäisi nähdä miestänsä enää. Ei kaiken sen jälkeen.
   Oli ollut parempi ottaa tytär mukaan.
   Muut lähtivät taukohuoneelta lukuun ottamatta nuorinta salaattiaan yhä tökkivää tyttöä ja Saria, joka kahmaisi ruokaa suuhunsa kiireellä, että ehtisi vielä tehdä loputkin päivän työt. Kahvitaukojakaan hän ei ollut ehtinyt pitää laisinkaan.
   Tyttö, jonka nimeä Sari ei muistanut, heitti loput salaattinsa menemään, mutta jäi siihen vielä istumaan puhelintaan näpräillen.
   "Ei sinun tarvitse siihen minun vuokseni jäädä, mene vain tekemään työt", Sari sanoi.
   "Ei minulla suinkaan mikään kiire ole, olen jo tehnyt melkein kaiken." Tyttö sanoi. Sari katsoi kulmat rypyssä tyttöä, kuin ei olisi ymmärtänyt mitä tämä oikein sanoi. "Voisin oikeastaan tulla sinun seuraksesi loppupäiväksi, jos ei haittaa, voisin autella."
   "Ai", Sari sanoi hämmentyneenä, eikä tiennyt miten jatkaa. Olisi varmaan sanonut, ettei tytön sellaista olisi tarvinnut tehdä, että lähtisi kotiin ajoissa, kun kerta oli työnsä saanut loppuun, mutta tyttö jatkoi nopeammin.
   "Niin, en oikein tykkää joutoajasta, voisin vähän vinkata, miten saa hommat nopeammin tehtyä ja tykkään kun on juttuseuraa, jos ei haittaa."
   "Eihän se haittaa, oikein kiva", Sari sitten sanoi, kun sai nuudeleitansa nieltyä ja hymyili tytölle, harmitellen ajatuksissaan, ettei vieläkään muistanut tämän nimeä.

He siivosivat loput huoneet yhdessä ja imuroivat vielä kokolattiapeittoisen käytävän kahdelta kerrokselta ja ehtivät silti hyvin vielä ennen työajan päättymistä pikkukupposelle kahvia, jolloin Sari oppi lopulta tytön nimen, kun toinen työntekijä kysäisi tytöltä, miten he olivat edistyneet. Kiira. Oli hupaisaa, että kahden ja puolen tunnin työskentelyn jälkeen hänestä tuntui jo siltä, kuin Kiira olisi nimeä vaille hänen vanha tuttavansa, nuoresta iästään huolimatta. Ja vaikutti siltä, että Kiira tunsi samoin:
   "Hei, Sari, haluaisitko tulla tänä iltana tyttöporukalla juhlimaan?"
   "Ai tänä iltana? Nythän on torstai."
   "Niin, entäs sitten?"
   Sari naurahti ja pohti, milloin oli edes viimeksi käynyt juhlimassa. Siitä taisi olla pitkä aika, ei toki ihan mahdottoman pitkä aika, mutta ainakin puoli vuotta. Silloin mies oli ollut nyreänä, vaikka hän oli varoittanut, että saattaisi mennä myöhään. Silloin oli ollut hänen syntymäpäivänsä, eikö ollutkin? Hetken Sari jopa harkitsi asiaa, mutta muisti sitten, ettei hänellä olisi ketään, kenen luokse tyttönsä jättäisi hoitoon tai ketä pyytää tytärtä hoitamaan.
   "Voi olisi ihanaa, mutta enhän minä pääse, tyttöäni pitää hoitaa."
   "Eikös isä voisi hoitaa sitä silloin tällöin?" Kiira kysyi, selvästi sellaisella äänensävyllä, että oli tarkoituksella kysynyt juuri näin. Halusi tietää, mikä oli Sarin miehestään erottanut ja oliko mies enää laisinkaan kuvioissa. Sari oli vain paljastanut, että he olivat eronneet, ei sen enempää, mutta tokihan tyttö oli jotain puheesta aistinut. Niin ovelasti tyttö ei vahingossa kysyisi. Se ärsytti Saria.
   "Ei siihen voi luottaa, emme ole enää lainkaan yhteyksissä", Sari paljasti, ja kun tyttö pysyi vaiti ja katseli Saria juomatta edes jäähtyvää mustaa kahviaan, hän lisäsi: "se oli väkivaltainen."