Metsätär

Luku 51

Unessaan hän oli kasvanut. Hän kulki yksin syksyn kylmässä. Kuinka kylmä saikaan veren kiehumaan. Hän näki ihmisen, joka kantoi isoa reppua selässään. Hän karjui ihmiselle, joka pysyi paikallaan. Ihmisestä tuoksui pelko.
   Hän syöksyi ihmistä päin, karjui ja läimäisi.
   Hän nautti siitä, kuinka pelko tuoksui, miltä veri maistui. Kuinka ihminen huusi hänen painonsa alla.
   Mies havahtui hereille. Jokin oli vinossa. Hän nousi sängystä ihmettelemään, mihin hän oli oikein herännyt, mutta totesi pian, että jokin oli todella pahasti vinossa. Koko huone. Hän nousi seisomaan todetakseen havaintonsa oikeaksi. Sängyn yläpääty tuntui olevan alempana kuin jalkapääty, ehkä sen vuoksi hän olikin herännyt.
   Hän kulki vinolla lattialla kamariin, valuen huoneen viettämään suuntaan, ikkunaa kohti ja katsoi aamuyön hämärään ulos. Sieltä ei näkynyt pohjoisen metsää, niin kuin olisi kuulunut. Suon pinta se sieltä vain pilkisti, syksyisessä kosteudessaan ja väriloistossaan.
   "Mitä pirua", mies mumisi ja kuunteli sitten tarkkaan, kun huomasi äänensä hetkeksi peittäneen jotain kuplinnan kaltaista. Tai ehkä vain hyvin matalaa ääntä, kuin maanvyöryntää tai kaukaisen kosken kuohuntaa. Sitä se todella oli, taustalla koko ajan.
   Sitten kuului, kuinka painava puinen pohja hinautui lattiaa vasten ja mies kääntyi katsomaan, kuinka hänen kamiinan edessä iäti seissyt nojatuoli valui hiljalleen häntä kohti. Hyvin hitaasti, mutta varmasti, äänestä päätellen. Keittiöstä kuului astioiden kilinää, hyllyköltä tipahteli hänen valamiaan puuveistoksia.
   "Liina!" Hän huusi tytön hereille, mutta se ei riittänyt. Hän joutui ravistelemaan tyttöä, ennen kuin sai tämän avaamaan silmänsä ja valittamaan vastaan:
   "Vielä viikko."
   "Liina, talo vajoaa", hän sanoi ja kiskoi vastahakoisen tytön mukaansa. Hän nappasi tytölle varalta äkkiä vaatteita kaapista ja viltin sängyltä mukaansa, hän vei heidät keittiön kautta eteiseen, missä hoputti tyttöä laittamaan saappaat jalkaansa. Silloin keittiönpöytä lähti penkkeineen matkaan, naristen kovasti lattiaa vasten.
   "Mitä?" Liina näyttä nyt vasta kunnolla heränneeltä, hätäännyksestään johtuen.
   "Talo vajoaa", mies toisti, vaikkei tietenkään ollut uskoa sitä itsekään.
   Eteisen kaappi lähti kaatumaan. Mies joutui kiskaisemaan Liinan pois alta ja tämä kirkaisi, kun painava kaappi kumahti lattialle.
   "Ulos, nyt", mies sanoi jo kiskoessaan tyttöä ulos mukaansa.
   Mies astui vinoilta rappusilta mättäälle, todetakseen, että se upotti huomattavasti normaalia enemmän. Hänen saappaansa katosivat sammaleeseen ja vesi nousi vyötäisille asti. Liina kiljahti takana. Mies kääntyi nähdäkseen, kuinka tyttö upposi rappusen edessä napaansa myöten. Yhä syvemmälle.
   Mies riuhtaisi tyttöä ylös, vajoten siinä samalla itse enemmän, mutta siitä piittaamatta. Hän auttoi tyttöä etenemään hitaasti ja otti siinä välissä raskaita, hankalia askelmia itsekin. Talo heidän takanaan rysähteli ja rymisi, kun sen pohjoiseen osoittava pääty upposi yhä syvemmälle ja syvemmälle ja tavarat sen sisällä iskeytyivät pohjoisen seinää vasten. Lasia hajosi, tuoleja rämisi, kumahteli ja paukkui. Koko talo narisi, kuin ratkeaisi ehkä liitoksistaankin kaiken lisäksi. Ja kaiken alla oli vyörynnän merkillisen matala ääni.
   Mies astui suvantoon katsellessaan taloaan. Hän tunsi veden navallaan asti, tunsi sen nousevan yhä korkeammalle. Hän kirosi ja yritti saada jalkaansa suvannosta, mutta se oli vaikeaa. Liina oli päässyt edemmäksi, mutta pysähtynyt katsomaan miestä ja taloa vuorollaan.
   "Mene nyt, mene", mies käski, vaikkei päässyt itse mihinkään. Vesi nousi rinnuksille asti.
   "Siellä juuri, mene nyt, mene"
   Hänelle käännettiin selkä. Hänen oma äitinsä käänsi hänelle selkänsä, kun -
   Kirkaisu. Sylvi?
   Hän riuhtaisi jalkaansa vielä, kuin peläten kuulevansa taas sen kirkaisun kaikuna jostain kaukaa menneestä. Jalka liikahti hiukan, muttei tarpeeksi. Sitten jotain lennähti hänen eteensä. Iso keppi.
   Liina oli heittänyt hänelle paksun kepinpalasen. Tyttö huusi hänelle jotain, mutta nyt takana kuuluva mylvintä oli voimistunut niin, ettei mies ottanut selvää. Hän tarttui keppiin ja tunki sen pään suohon, nojautui siihen ja kiskoi jalkaansa sen avulla ylös.
   Se toimi. Hän sai kepin avulla kiskottua itsensä aina Liinan tykö, kuivemmalle alueelle, missä he molemmat jäivät katsomaan, kuinka talo heidän takanaan upposi.
   Nyt sen vasen puoli oli jo kattoa myöten upoksissa. Sen etelän päädyn ikkuna osoitti taivaalle, sen savupiippu mureni heidän katsellessaan sitä ja seinälankut rusahtelivat poikki, kun suo nielaisi sitä sisäänsä, kuin ahnas suuri kala. Se mylvi ja murisi niin tehdessään ja vesi kuohui kaikkialta suolta sen keskustaa kohti, uppoavan kotitalon luokse. Mies tunsi sen myös jaloissaan, joiden ympäriltä vesi virtasi keskelle.
   He rämpivät varalta vielä kauemmaksi, kohti Lännen metsän rajaa, kunnes saattoivat vain saappaat suossa katsoa taloa takanaan. Siitä ei ollut enää paljon jäljellä. Vain eteläinen puoli näkyi hiukan. Sen kattoa ja seinän yläosaa. Kattokin rusentui suon niellessä ja pureskellessa sitä.
   Sinne se upposi, tyystin suon syvyyksiin, jättämättä jälkeensä mitään.
   Oli enää pelkkä suo ja sen keskellä ammottava tyhjyys siinä, missä oli koko tämän iäisyyden seissyt miehen kotitalo. Suon vesi kohisi yhä ja pinta pulppuili siinä, missä talo oli hetki sitten vielä ollut, mutta kun aurinko teki nousuaan ja kuulsi suon pinnan, nosti sen usvaa ja sai linnut metsissä suon ympärillä laulamaan, vedenkin kuohunta oli jo päättynyt.
   Ei ollut enää mitään jäljellä.
   Tyttö puristi miehen kättä ja katsoi tätä, kuin kysyäkseen, mitä he nyt tekisivät. Mutta miehellä ei ollut vastausta. Hänestä tuntui, että hän oli menettänyt osan itseään. Että hän oli menettänyt sen osan, joka oli sen iäisyyden ilman Liinaa elänyt suolla ja herännyt muutaman kerran vuodessa toimiakseen jonkin verran. Sen osan itsestään hän oli menettänyt, joka ei ollut mitään muistanut.
   Eikä hän voinut enää muuta kuin muistaa elämäänsä. Hän antoi kaiken lopunkin virrata itseensä, kuin suon omille sopukoillensa palaava vesi. Muistot itsestään ja elämästään.
   Kuolemastaankin.