Metsätär

Luku 48

Eevi avasi silmänsä, mutta joutui sulkemaan ne samalla, kovan kirvelyn vuoksi, jota multa niissä aiheutti. Hän veti kädet silmilleen ja hiersi, mutta tunsi isoäidin kädet omillaan, vetämässä niitä pois.
   "Ei, ei Eevi, tässä", hän antoi kostean kankaanpalan Eeville, jonka tämä vei silmilleen pyyhkiäkseen ylimääräisen mullan pois. Hän pyyhki huolellisesti, vaihtaen rätin osaa, ettei mullan pienet hiekanjyväset hiertäisi luomien ohutta ihoa. Vasta, kun ei enää löytänyt pyyhkeestä sopivaa mullatonta kohtaa, hän aukaisi varovaisesti silmänsä.
   Isoäiti katseli lattialla kamiinan edessä yhä istuen ja sukupuumaton päällä makaavaa Eeviä katsellen. Eevi heilutti päätänsä, yhtälailla epäuskosta siihen, mitä juuri oli tapahtunut ja toivottomuudestaan epäonnistuessaan.
   "Ei Riina tullut, ei, en saanut sitä ihan seuraamaan loppuun asti, se kääntyi viime tipassa, se mies kutsui sitä."
   Isoäidin olkapäät lysähtivät. Hän huokaisi pitkään ja syvään. Eevi huomasi, että isoäiti oli ollut täysin valmis lähtemään metsään saman tien, jos Eevin kertomus olisi ollut toinen. Isoäiti olisi hakenut Riinan metsästä ja soittanut tämän isälle hetimiten.
   Siinä olisi ollut onnellinen loppu heille.
   "Mitä me nyt tehdään? Kokeilenko uudelleen?" Eevi kysyi.
   "Et ainakaan vielä. Ja myöhemmin saattaa olla jo liian myöhäistä. Se paikka tekee kaikista toisenlaisia. Pelkään, miten tyttö vaikuttaa siihen mieheen. Pelkään miten tässä käy."
   Eevi tunsi epäonnistumisensa painon harteillaan yhä raskaampana. Hän tunsi kyynelen valuvan poskeaan pitkin.
   "Yritit parhaasi", isoäiti sanoi ja meinasi laskea kätensä Eevin harteille, mutta empi viime tipassa ja veti kätensä takaisin, "nyt sinun pitää valitettavasti tehdä jotain muuta, kunnes keksimme jonkin ratkaisun tälle kaikelle", isoäiti sanoi noustessaan ylös lattialta. Ei isoäidin nouseminen ollut koskaan näyttänyt niin kankealta ja epävarmalta, kuin silloin. Kuin hänen jokaista niveltään särkisi ja päätään huimaisi ylös päästyä. Kuin hän saattaisi kaatua ja murtua.
   Mutta suoristauduttuaan hän oli jälleen ylväs itsensä, joskin nyt Eevistä oli alkanut tuntua siltä, että isoäiti vain kätki ylvään olemuksensa taakse jotain toisenlaista. Pientä, heikkoa ja ikävää. Jotakuta, joka kaipasi muita hyvin paljon.
   Isoäiti istui tällä kertaa lipastolla käytyään kiikkustuoliinsa ja katsahti nojatuolia Eevin takana. Eevi nousi siihen istumaan ja huomasi, minkä rasian isoäiti oli tuonut mukanaan kiikkustuoliin.
   "Nyt kun olet kuullut kaiken, ymmärtänet, kuinka tärkeää tämä on?" Isoäiti kysyi, avatessaan puisen rasian ja ottaessaan sieltä esiin uuden, terävän neulan. Sellaisen, joita hoitajat käyttivät sairaaloissa verikokeita varten. Eevi nielaisi ja nyökkäsi.
   "Minä olen aivan liian heikko jo", isoäiti sanoi, "en tietenkään halua pakottaa sinua", hän jatkoi, mutta Eevi keskeytti.
   "Ei, ei se mitään, näytä miten."
   Isoäiti haki vielä hillopurkkinsa, tällä kertaa Eevin onneksi pienemmän mallin, jonka hän pyysi Eevin laittamaan polviensa väliin. Sitten hän kertoi, miten käsivarsi kuului sitoa ja neula asettaa sinertävän verisuonen myötäisesti. Kertoi, että Eevillä se olisi varmasti helpompaa, sillä hänen verisuonensa eivät olleet niin hauraat ja että Eevin niin halutessa isoäiti voisi levittää pistosalueelle salvaa, joka veisi tuntoa. Mutta Eevi heilutti päätään. Hänen olisi syytä tottua tähän saman tien. Isoäidistä ei siihen enää olisi. Isoäiti saattaisi kuivua kokoon.
   "Se kaipaa verta, se mies ei ole ihminen, sinun on ymmärrettävä se. Jos joskus kohtaat sen, se saattaa muistuttaa ihmistä, kuten siellä suollansa, Riinan kanssa", isoäiti selitti pistäessään, niin että Eevi saattoi keskittyä sanoihin tunteen sijasta, mutta eihän se pistosta tyystin kadottanut. Vaimensi pelkästään. Hän näki, kuinka verta alkoi vuotaa hylsystä suoraan hänen polvien välissä suu ammollaan odottavaan hillopurkkiin. "Se voi myös kulkea eläimen hahmossa, en tiedä minkä eläimen, en ole kuuna päivänä nähnyt sitä itse, mutta varmaankin hyökätessään se muuttuu näennäisesti ihmiseksi. Se juo verta, sillä hänellä itsellään sitä ei ole. Sukunsa verta nimenomaan. Sitä se kirous on tehnyt sille. Siitä on tullut vihassaan kostonhimoinen, ikuisesti verta janoava kuollut", isoäiti kertoi avatessaan soljen Eevin olkavarren ympäriltä. Verta alkoi vuotaa nopeampaa. Eevi ihmetteli, ettei häntä pyörryttänyt, tai ettei hän edes voinut pahoin. "Ja yritä olla lausumasta sen nimeä, koskaan. Olen melko varma, että se on unohtanut sen ja että jos se muistaa, se voi muuttua yhä vihaisemmaksi. En ole varma, mutta näin Sylvi oli kirjassaan kuvaillut sitä, miksi hänen rakkaansa saattaisi muuttua. Ajatella, että Sylvi teki sen silti, kaikesta siitä huolimatta, mitä hän tiesi. Joko hän oli niin rakastunut, ettei välittänyt, tai sitten hän teki sen tahallaan. Hän halusi miehen palaavan sellaisena. Hän halusi nähdä miehen suvun kärsivän."
   Kun isoäiti poisti neulan varovaisesti ja painoi kuivalla paperinpalalla haavan kohtaa, pyytäen Eeviä koukistamaan kättään ja pitämään paperia koukistetun kyynärvarren kohdalla, Eevi ei saanut kysyttyä enää muuta. Hän ajatteli miehen väkivaltaista, varmasti vihan täyttämää kuolemaa, jonka vuoksi hän oli jäänyt kulkemaan katkerana, verenhimoisena tappajana maan ja Tuonelan väliä. Hän katseli hillopurkkia, jonka kannen isoäiti sulki. Sen tahmea veri jätti heiluessaan lasipinnan punertavaksi, tai ehkä jopa ruskehtavaksi.
   Isoäiti meni vessaan. Eevi huomasi hiukan huimaavansa, katsottuaan tarkemmin sitä verimäärää, joka hänestä oli hillopurkkiin vuodatettu. Hän pohti kuullessaan tuttua kilinää etuoven suunnalta, minkälaisia määriä verta sairaaloissa vuodatettiin ihmisestä, olivatko ne kenties isompia vai pienempiä määriä. Hän aukaisi juuri sopivasti kyynärtaivettaan ja katsahti siinä olevaa haavaa, josta tipahti vielä veripisara, kun tajusi jonkun astuneen kamarin ja keittiön väliselle kynnykselle.
   "Mitä vittua?" Hän kuuli isänsä äänen.
   Eevi tunsi veren nopeasti nousevan päähän, kuin sitä ei olisi lainkaan hänen kehostaan poistettukaan ja kuuli isoäitinsä astuvan nopeasti vessasta esiin. Hän katsahti isoäitiään, joka seisoi lainkaan järkkymättömänä hänen takanaan ja sitten hän katsoi isäänsä, joka oli ensin vihertävän kalpea ja sitten nopeasti punaisempi, kuin hillopurkin veri, joka yhä odotteli Eevin polvien välissä.
   "Mitä pirua?" Isä sanoi nyt melkoisella voimalla ja silloin Eevi toivoi, vuodattaneensa verta vielä sen verran enemmän, että olisi sittenkin pyörtynyt. Se olisi ollut parempi, kuin nähdä tämä tilanne. "Mitä sinä teet, pahuksen eukko, hulluko sinä olet, mitä?" Isä huusi ja tömisteli kamariin, nappasi Eeviä kainaloista kepeästi ja nosti tämän syliinsä.
   "Ei, isä, tämä ei", Eevi aloitti, mutta katsahti isoäitiänsä, joka vain heilutti päätään puolelta toiselle niin pienellä liikkeellä, että tuskin Eevikään sitä havaitsi.
   Isä laski Eevin eteisessä alas ja asetti varovaisesti, kuin posliininuken jaloilleen: "Oletko kunnossa rakas, ei hätää, minä vien sinut pois tuon luota", isä supisi, "odota siinä hetki."
   Isä ryntäsi kamariin takaisin ja Eevi asteli huippaavalla olollaan oven väliin juuri parahiksi katsomaan, kuinka isä huusi tyynesti kiroilun vastaanottavalle äidilleen. Isä nappasi hillopurkin: "Mitä helvettiä sinä kuvittelet minun Eevilleni tekevän, mitä? Olet aivan järjeltäsi, ymmärrätkö, olet aivan sekaisin, saatanan eukko, tämä oli viimeinen kerta, kun sinä ikinä näet minun tytärtäni, kun sinä ikinä näet jumalauta minua, ymmärrätkö!" Isä huusi päin äitinsä naamaa ja piteli hillopurkkia kuin oleellista todistetta isoäidin sekopäisyydestä.
   Eevi ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä, hän oli jäätynyt tuijottamaan tilannetta, haluten puuttua siihen, haluten vakuuttaa isälleen, että tämä oli kaikki välttämätöntä, kertoa, mitä veljelle oli oikeasti tapahtunut ja miksi isoäidin piti asua täällä niin yksin. Mutta samalla hän ymmärsi, miksi isoäiti oli kieltänyt häntä sanomasta mitään pelkällä pienellä päänsä heilautuksella.
   Se todella kuulosti kaikki sekopäiseltä. Täysin järjettömältä.
   "Perkele", isä huusi paiskatessaan veripurkin päin kamiinan alaista kivilattiaa, johon se särkyi pieniksi sirpaleiksi ja mihin veri läiskähti pelkäksi tahraksi. Kuinka se samalla tuntui likaavan niin laajan alueen isoäidin lattiasta ja yhä siinä lepäävästä kankaisesta sukupuusta ja samalla kuitenkin näytti niin pieneltä tarhalta verrattuna siihen määrään, minkä isoäiti oli itsestään vuodattanut.