Metsätär

Luku 25

Syksy saapui nopeampaa kuin koskaan ennen, vaikka Riina ei ollut tehnyt koko kesänä mitään erityistä. Tuntui, kuin hän olisi vain mennyt kotiin koulupäivän jälkeen ja sitten jälleen joutanut uudelleen kouluun. Kesäaurinkoa hän oli tuskin havainnut. Ainoastaan kuumuudesta hän oli vuodenajan erottanut, mutta se väistyi niin nopeasti syksyn tieltä, ettei silläkään ollut juuri enää merkitystä. Kesä oli ollut pelkkää kotona piilottelua virnistävältä mieheltä, isän ikävää, Juhanan ikävää, äidin työssäkäynnin ja juhlimisen seuraamista sivussa.
   Sentään äiti oli hiukan virkeämpi, jaksoi jopa pestä pyykkiä, niin Riinan ei tarvinnut kulkea kellarissa laisinkana. Hän tiskasi äidin puolesta ja niin asiat pysyivät kutakuinkin järjestyksessä. Iltaisin äiti lähti pois. Saapui ehkä seuraavan työpäivän jälkeen, ehkä muutaman päivän jälkeen. Riinalla oli ruokaa ja nykyään asunnosta löytyi myös televisio, sekä pelikonsoli, jolla hän itseään päivisin viihdytti. Ei hän äitiä siihen kaivannutkaan. Hyvin hän pärjäsi. Kesä oli aivan liian lyhyt.
   Ensimmäistä koulupäivää edeltävänä päivänä äiti oli yllättävää kyllä tullut suoraan töistä kotiin, mutta oli jälleen ollut väsynyt. Riina oli antanut äidin levätä, mutta aamulla, kun hän huomasi äidin jo keittäneen itselleen kahvia, hän päätti kysyä rohkeasti: "Voitko saattaa minut kouluun?"
   Kuinka tyytyväinen hän olikaan itseensä, kun s jo kuulosti lähes normaalilta, hiukan ehkä vähemmän suhahtavammalta, kuin muilla, mutta silti oli jo oikeaksi äänteeksi tunnistettavissa. Kaikki vain keskittymisen ja omin päin tehdyn harjoittelun vuoksi.
   Ja kuinka yllättynyt hän olikaan, kun äiti hymyili kahvikuppinsa takaa ja totesi, että totta kai hän saattoi Riinan kouluun sinä aamuna. Mutta samalla hän tiesi, että se olisi vain yksi poikkeus monien muiden tulevien kouluaamujen joukossa, jolloin hän joutuisi yksin kulkemaan koulumatkansa kumpaankin suuntaan.
   Silti hän hymyili ja kiitti äitiään.
   

"Sinulla on hieno kaulakoru", Eevi sanoi ja sai kommentillaan myös kaksosten päät kääntymään Riinan kaulakorua kohti.
   Riina nielaisi ja siirsi kaulakorunsa paitansa kauluksen alle. Karhun oli pitänyt olla siellä koko päivän piilossa timantteineen, mutta ehkä se oli jossain välissä putkahtanut ulos. Kenties Riina oli huomaamattaan jälleen hypistellyt koruaan tai sitten oli kurotellut jotain lattialta, ehkä kenkiään tai naulakosta pudonnutta lapasta, jolloin koru oli tipahtanut piilostaan esiin.
   "Mikä siinä oli, saanko nähdä?" Siiri kysyi.
   "Et", Riina sanoi kovasti. Se taisi olla ensimmäinen sana, jonka hän oli koulupäivän aikana sanonut. Sen jälkeen tuntui siltä, että pitäisi hiukan köhäistä ja sanoa sana uudelleen, sillä niin kuin Riina oli huomannut, kävi usein pitkän puhumattomuuden jälkeen niin, että ääni oli käheä ja hellä ja kun sitä jälleen käytti, se vaati hiukan yskimisellä tilanteen korjaamista.
   "Niin justiinsa", Saara mumisi ja pyöräytti silmiään, "piimä-Liinan priimakoru ei sovellu meidän silmille, ehkä se esitti banaaninkuorta tai läjää paskaa, ehkä vain sinua itseäsi."
   Tytöt pöydän äärellä kikattivat hiljaa, mutta se sai opettajan pään kääntymään lukutunnin hiljaisuutta rikkoneen suuntaan tyypillisellä tuimalla tavalla ja tytöt hiljenivät nopeasti sekä käänsivät katseensa kirjoihinsa. Ihme kyllä, Eevi ei ollut osallistunut nauruun. Hän vaikutti kirjaansa keskittyneeltä. Tietysti opettajan katse takertui Riinan katseeseen, joka ei ollut vielä kirjaansa palannut. Hän siirsi sen sinne nopeasti ja vilkaisi vasta minuuttien jälkeen uudelleen Eeviä vihaisesti. Hän ei olisi halunnut kenenkään näkevän korua. Se oli kuin olisi paljastanut jotain itselle tärkeää kaikkien näkyville. Kuin olisi paljastanut heikkouttaan saalistajille.
   Onneksi kello lopulta soi, ja Riina pääsi sopivassa ihmisvilinässä ulos koulurakennuksesta. Hän kulki nopeasti, takaisin oman kerrostalonsa alaovelle, missä hetken sähläsi avaimen kanssa, kunnes sai oven aukeamaan.
   Kotiovella Riina laittoi oven huolellisesti kiinni perässään, niin kuin teki nykyään aina. Hän riisui kenkänsä ja vei reppunsa huoneeseensa. Pölyiset villakoirat kerääntyivät huoneen nurkkiin ja toisinaan kuljeskelivat muovimattolattian halki huoneiston toiseen päätyyn. Riina ehti purkaa laukkuaan ja ottaa penaalinsa esiin, ajatellen, että tekisi heti läksyt alta pois, kun kuuli kolme kolkutusta. Hän jähmettyi lattialle, edessään avonainen vihko ja kynät. Kuunteli vain.
   Kolme koputusta kuului uudelleen. Riina hiipi olohuoneeseen, peläten, että huoneistossa otetut askelet kuuluisivat käytävälle asti. Hän pelkäsi jopa hengittää, ajatellen, että virnistävä mies kuulisi senkin käytävälle ja innostuisi koputtelemaan lisää, tai vaikkapa kokeilemaan avaintaan oveen.
   Hän kokosi kaiken rohkeutensa, puristi huoneensa ovenkarmia ja huusi kurkku suorana:
   "Jätä minut lauhaan! Painu pois! Pois täältä senkin ilkimys!"
   Hiljaisuus vain seurasi. Riina kuunteli tarkkaan, muttei kuullut mitään. Askelet käytävällä, eivät kajahdelleet sisälle asti. Ne olivat hiljaisia, etääntyviä hiippailuja. Jonkin aikaa siinä seisoskeltuaan, Riina hiipi varovaisesti ovelle ja ajatteli kurkistavansa ovensilmästä. Ajatus sekä kutkutti, että hermostutti häntä, sillä hän kuvitteli ehkä näkevänsä virnistävän miehen siinä, kauheana, ovisilmän kautta epämuodostuneen isopäisenä, virne entistä iljettävämpänä ja leveämpänä. Eihän ovisilmästä voisi mitenkään nähdä takaisin sisälle?
   Hän kurkisti.
   Käytävä oli onneksi tyhjä. Oven takana ei virnistellyt ketään. Mutta portaita asteli epämääräinen hahmo, joka kääntyi ovea kohti, kauppakassia toisesta kädestä roikottaen. Vasta, kun hahmo oli oven kohdalla, Riina tunnisti äitinsä ja astui pari askelmaa taaksepäin.
   "Kukkuu", äiti sanoi, kun astui sisälle, "anteeksi, muistin väärin, milloin koulupäiväsi päättyikään, olin siellä liian aikaisin ja kyllästyin odottamaan, joten kävin kaupassa ja tässäpä sitä ollaan! Miten meni ensimmäinen päivä?" Äiti rupatteli iloisena. Rupattelua se pelkästään oli, eikä Riinan tarvinnut vastata kysymykseen mitään muuta kuin, että päivä oli mennyt hyvin. Sitähän äiti odottikin, eikä olisi ottanut kuuleviin korviinsa mitään muuta.
   "Ostin jäätelöä", äiti sanoi ja esitteli triojäätelöpakettia. Riina hymyili herttaisesti. "Katsotaanko joku elokuva illalla?" Äiti ehdotti ja Riina nyökkäsi, sillä niin kuului tehdä. Olihan se ihan mukavaa, että äiti jaksoi taas olla iloinen ja yhdessä Riinan kanssa, mutta jokin oli siinä kyllä vinossakin. Ei äiti ollut työpäiviensä jälkeen pitkiin aikoihin jaksanut yhtään mitään. Miksi hän nyt sitten jaksoi saattaa kouluun ja tulla vieläpä heti kotiin, kun Riinakin tuli, käydä kaupassakin.
   Riina katsahti tarkemmin huoneistoa, jonka nurkissa pölypallot eivät sittenkään enää lennelleet. Oli siistiä. Kaikki oli järjestyksessä.
   

Sari silitti tyttönsä päätä, kun he istuskelivat illalla yhdessä elokuvaa katselemassa. Ihana syksyinen iltapäivä oli kääntynyt kauniiksi syysillaksi. He olivat tehneet pienen pesän tyynyistä ja peitoista Sarin sängyn nurkkaan, missä he nyt katselivat tyytyväisinä elokuvaa jäätelöä syöden. Tyttären tukassa oli takkuja, mutta heillä oli vain yksi huono harja. Sarin pitäisi ostaa uusi harja, sellainen, joka ei sattuisi, kun sillä harjaisia Riinan paksua tukkaa. Sellainen pehmeä.
   Työ oli vienyt kaiken hänen voimansa, kaiken energiansa ja jaksamisensa. Nyt niistä ei tarvinnut enää murehtia. Nyt hän tunsi olonsa paremmaksi, kuin koko sinä aikana oli tässä asunnossa asuessaan Riinan kanssa tuntenut. Hän etsisi uutta työtä. Hän löytäisi jotakin kyllä. Kaikki ovet olivat hänelle avoinna.
   Nyt hän saisi hetken aikaa vain keskittyä itseensä ja Riinaan. Hän työnsi mielestään vaivihkaa sinne hiipineen ajatuksen, jonka mukaan hän oli ollut tässä tilanteessa ennenkin, jonka mukaan hän ei löytäisi mitään. Hänestä ei olisi kaupan kassaksi, liian kirkkaiden valojen ja sen iänikuisen hälinän alle. Hänestä ei olisi tarjoilijaksi, aina tervehtimään iloisesti uusia ihmisiä, kuin vanhoja tuttuja. Hänestä ei olisi näemmä siivoojaksikaan.
   Mutta hän ei ajatellut sitä. Ei nyt.
   Hän ajatteli sen sijaan, kuinka ihanaa oli olla kotona ja jaksaa tehdä asioita, jotka jäivät aina töiden ohella tekemättä. Hän ajatteli, kuinka helppoa Riinan oli ollut asettua tänne kodiksi ja kuinka hyvin hänellä koulussa oli mennyt sen viimeisimmän tempauksen jälkeen, jolloin hän oli pudonnut bioroskikseen. Kaikki oli järjestynyt sen jälkeen, vaikka Sari oli ehtinyt epäillä tyttären omaavan samanlaista ailahtelevuutta luonteessaan, mitä hänellä itselläänkin oli. Se oli saanut hänet hetkeksi pelästymään.
   Riina muistutti Sarin onneksi enemmän isäänsä kuin häntä itseään. Tyyni ja tasainen, vain äärimmäisissä olosuhteissa kimpaantuva. Kukapa ei nyt olisi bioroskikseen tipahdettuaan suutuspäissään hyökännyt lähimmän asialle nauravan kimppuun.
   Riinan onnistuminen sai Sarin hyvälle mielelle. Hän antoi suukon tyttärensä otsalle ja keskittyi jälleen elokuvaan. Onneksi sentään tyttären kanssa ei ollut vaikeampaa, onneksi hän pärjäsi näin hyvin. Sitä ajatusta hän ei varsinkaan halunnut päähänsä, missä Riina kiukuttelisi kaiket päivät, olisi koulukiusattu ja itkisi ikäväänsä isäänsä, olisi yksinäinen ja vailla tekemistä kaiket päivät, joutuisi valehtelemaan äidilleen, ettei tämä vetäytyisi itseensä ja soimaisi tytärtään siitä, että he olivat molemmat epäonnistuneet.
   Sitä hän ei ajatellut laisinkaan.