Metsätär

Luku 14

Isä jätti auton tuttuun risteykseen, josta Eevi joutui laukkuineen kulkemaan loppumatkansa kävellen. Onneksi laukku oli kevyt, eihän hän olisi isoäitinsä luona kuin pari yötä, eikä siksi tarvinnut juuri mitään. Kunhan oli puhelin ja laturi mukana, sekä joitain vaihtovaatteita, hän pärjäisi kyllä hyvin. Oli isä pakannut laukkuun suklaatakin isoäidille vietäväksi. Tämän ainoa pahe tuntui olevan Fazerin tumma suklaa.
   Tai ainakin sellainen inhimillinen pahe. Eevi ei oikeastaan tiennyt isoäitinsä noituuksista juuri mitään. Hän heilutti autoa peruuttavalle isälle ja kulki reippain askelin eteenpäin. Lumi narisi kenkien alla ja pian isoäiti tulikin vastaan. Hän näytti häkellyttävältä mustassa pitkässä kangastakissa, joka peitti luultavasti isoäidin mustaa mekkoa, jonka helmat laahasivat maassa asti. Isoäiti nyökkäsi tervehdyksesi ja Eevi hymyili hänelle. Enempää tervehtimättä isoäiti kääntyi ja kulki edellä kotiinsa asti. Eevi katseli matkalla putoavia lumihiutaleita ja metsää, joka heidän ympärillään oli saanut upean valkeana ja timanttisena auringonvalossa hohtavan peitteen.
   Toisinaan kävelymatka tuntui ikuisuudelta, toisinaan se kesti vain pienen hetken, ja tällä kertaa se oli jotain siltä väliltä. Isoäidin talo näyttäytyi talvisessa maisemassa kodikkaana pirttinä, jonka piipusta kohosi savua.
   Eevi piti näystä. Hän oli aina pitänyt isoäitinsä mökistä, vaikkei siellä ollutkaan sähköjä. Siellä ei tarvinnut sellaisia. Oli aina kaikenlaista tutkittavaa ja seurattavaa: metsän eläimiä, niiden jättämiä jälkiä, kukkien kasvua, ötököitä, isoäidin yrttejä ja kirjoja, joissa oli pelottavia kuvia ja kauniita kiemuroita tekstien reunoilla.
   He astuivat sisään tutun kilinän saattelemana, joka kuului oven yläpuolelle kuistille roikkumaan asetetusta helistimestä. Eevi vei laukkunsa talon ainoaan pieneen makuuhuoneeseen, jossa hän sai nukkua patjalla isoäitinsä sängyn vieressä. Patja oli siinä aina. Ennen veli oli nukkunut siinä usein, kun Eevi oli vielä mahtunut isoäidin viereen nukkumaan. Mutta nyt veli ei ollut enää Eeville vieraaksi jääneestä syystä käynyt isoäidin luona aikoihin. Eevi päätti kysyä asiasta, vaikka isoäiti saattoi olla hyvin nyreä vastailujensa suhteen.
   "Mummo", Eevi aloitti ja sai olohuoneen kamiinan tulta kohottavan isoäitinsä huomion, "miksei veli enää käy täällä?"
   "Sinun pitää kysyä sitä veljeltäsi", isoäiti sanoi tylysti. Eevi katsoi toiseen suuntaan ja pyöräytti silmiään. Sitten hän keksi kaivaa suklaan laukusta ja ojentaa sen isoäidille, joka suklaan nähdessään ei hymyillyt. Mutta Eevi tunnisti puuttuvasta hymystä huolimatta ilon isoäidin silmissä. Nyt hänen oli parempi jatkaa keskustelua.
   "Voisitko sinä kertoa minulle noitajutuista?"
   Isoäiti oli istahtanut keltaisella ryijymatolla peitettyyn kiikkustuoliin avaamaan suklaalevyään, kun katsahti Eeviin kulmakarvat lievästi kohoten: "Olet jälleen kiinnostunut niistä."
   "Ainahan minä olin niistä kiinnostunut", Eevi sanoi, vaikkei oikeastaan ollut varma.
   "Oli aika, jona et ollut niinkään kiinnostunut niistä", isoäiti ilmeisesti korjasi häntä ottaessaan palasen suklaata ja pistäessään sen suuhunsa sulamaan.
   "Noh, selvä, mutta ajattelin, jos voisit nyt vähän kertoa niistä, olisi kiva kuulla."
   Mutta isoäiti tunnisti Eevin äänessä jotain, mikä häneltä oli ehkä itseltäänkin jäänyt huomaamatta. Isoäiti huomasi, että Eevin kiinnostus oli oikeastaan hyvin rajallista. Siispä isoäiti kysyi: "Mistä tarkalleen ottaen olet kiinnostunut? Aiheesi on kovin laaja. Noitajuttu voi kattaa alleen mitä vain pienistä silmänkääntötempuista aina kuolemattomuuden tutkimiseen asti."
   Eevi nielaisi kuullessaan kuolemattomuudesta, sillä hänen aiheensa kuolemasta ja kummituksista, jotka olivat jääneet vaivaamaan häntä kaksosten luona vietetystä yöstä lähtien, liippasi aivan liian läheltä kuolemattomuutta. Vaikka olikin oikeastaan jotain päinvastaista.
   "Noh, minä mietin – tuota, kuolemaa", Eevi sai sanottua ja tarkensi, "erityisesti miksi jotkut kummittelevat. Ja onko ihmissudet kummituksia?"
   "Mitä sinä höpötät", isoäiti sanoi ja hänen silmässään oli naurunkaltainen pilke. Suklaa oli kieltämättä tehnyt tehtävänsä. "Ihmissudet ovat aivan toinen juttu kuin aaveet. Kummitus on hölmö sana, unohda se", isoäiti sanoi, "eivät ne mitään kummajaisia ole."
   Eevi nyökkäsi ja istui ryhdikkäänä, katsellen isoäitiään avoimesti, odottaen jatkoa tämän jutulle. Yleensä jatkoa seurasi harvoin, mutta nyt isoäiti kysyikin: "Miksi sinä kysyt juuri kuolleista?"
   Eevi tunsi ryhtinsä lytistyvän, kun ei ollutkaan saanut isoäitiään niin puheliaaksi, kuin oli kuvitellut: "No kun kerrottiin kummitus – siis haamutarinoita yökylässä toisille. Minun oli paras."
   Isoäiti nyökkäsi hyväksyvästi ja jokin kireä heidän välillään löystyi hiukan. Eevi ei ollutkaan huomannut sitä kireyttä, mutta nyt hän kiinnitti siihen huomionsa, kun isoäiti kysyi: "Kertoiko veljesi sinulle jotain?"
   "Minä kerroin oikeastaan jutun, jonka hän oli kokenut täällä, kun se takkaa paukuttava henki oli vieraillut. Siinä kaikki."
   "Entä minkälaisista hengistä sinä olet kiinnostunut? On kaikenlaisia kuolleiden henkiä, toiset vain vaeltavat päämärättömästi, tuskin tiedostaen kuolemansa, toiset etsivät jotain tiettyä, joillakin on jäänyt tehtävä elämässä tekemättä, jotkut vain odottavat rakastettuaan." Isoäiti tarkensi vielä. Kireys taisi jälleen löystyä, mutta kun Eevi sanoi, "kostonhimoisista", kireys tuntui jälleen vahvempana. Eevi ei tiennyt, mistä tunne johtui. Se sai hänet melkein hikoilemaan. Hän ryhdistäytyi jälleen ja yritti tarkkailla isoäitiään, nähdäkseen, oliko kireys hänestä peräisin. Ehkä isoäidillä oli kipuja. Joidenkin mukaan vanhoilla ihmisillä oli usein kipuja.
   "Kostonhimoiset henget", isoäiti sanoi, "niitäkin voi olla monenlaisia, pientä kaunaa kantavista aina pahimmanlaatuisiin. Verta kaipaaviin."
   Eevi tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn pelkästään isoäidin äänensävyn vuoksi. Hän huomasi ajattelevansa äitiä ja isää, jotka aina riitelivät: "Voiko isästä – tai minustakin tulla sellainen?"
   "Höpsis", isoäiti sanoi, "et sinä ole tarpeeksi vihainen sellaiseen, ei edes tiuskiva isäsi, eikä varsinkaan mykkäkouluihin taipuvainen äitisi."
   Se sai Eevin tuntemaan olonsa helpottuneemmaksi. Hän rentoutui ja kiristyskin heidän välillään löysäsi, kun isoäiti kertoi ensin jotain ihan muuta: "Jotkin ihmiset ovat taipuvaisia samaistumaan tiettyyn toiseen eläinkunnan jäseneen. Jollekin sielua lähinnä oleva eläinhahmo voi olla taivaalla liihottava kotka, toiselle vikkelä sisilisko. Harvemmin se on kotieläin, lemmikki, useimmiten se on eläin, johon tullutta yhteyttä ei edes osata selittää.
   Joka tapauksessa, jos on elämässään kokenut suurta vihaa, ehkäpä onkin jo purkanut sitä järjettömällä toiminnalla, ehkä kostamalla, murhalla tai satuttamalla toista pahasti, voi kauna pitää pintansa kuoleman jälkeenkin. Näetkös, on nimittäin niin, että harvemmin kosto on hyödyksi purkamaan vihaa. Kuoleman jälkeen vihantunne voi ikään kuin tarttua siihen sielunkumppanuus eläimeen, johon ihminen on tuntenut yhteyttä. Kuollut voi takertua eläimeen tunteensa kautta. Viha on monilla eläimillä pelon kautta purkautuva itsesuojelutunne, siksi tuttu.
   Kuollut jatkaa elämäänsä henkenä eläimen kautta. Kuolleesta voi tulla tällöin epäinhimillinen, petomainen hirviö. Viha syövyttää altaan muut tunteet, eikä ihminen enää muista koskaan olleensa muuta, kuin hirviö."
   Eevi tunsi hymyilevänsä. Hänellä ei ollut mitään syytä huoleen isoäidin kertomuksen perusteella ja tämä kertomus selvensi hyvinkin paljon isoveljen epäselvää tarinaa katkeruudesta ja kaunasta. Eevi nyökkäsi isoäidilleen tyytyväisenä ja isoäiti nyökkäsi takaisin. Hän otti palan suklaata ja tarjosi Eevillekin, ennen kuin kysyi:
   "Oliko sinulla vielä muuta?"
   Jokin siinä kysymyksessä sai Eevin pysähtymään toviksi, ennen kuin pisti suklaan suuhunsa. Se oli olettava kysymys ja hänelle tuli tarve äkkiä tietää, mistä isoäiti halusi hänen tietävän lisää. Kireys oli vielä siinä heidän välillään, epävarmana, kuin Eevi itsekin.
   "No", Eevi sanoi, mutta ajatteli sitten lämmintä oloaan kamiinan tulen äärellä ja suklaata, jonka oli pistänyt suuhunsa sulamaan. "Eipä oikeastaan muuta", hän sanoi, "toistaiseksi, mutta voisit kertoa muistakin noitajutuista, jos haluaisit", hän lisäsi kaiken varalta.
   Onneksi tämän sanottuaan kireys hävisi kokonaan, kun isoäiti otti uuden palan suklaata.