Metsätär

Luku 46

"Muistathan, kuinka puhuimme kuolleista, kostonhimoisista hengistä silloin vuosi sitten", isoäiti sanoi ja Eevi nyökkäsi muistavansa. Kumpikaan heistä tuskin tajusikaan päivän jo kääntyneen yöksi, ehkä jos vuodenaika olisi ollut eri, he olisivat pimeydestä sen oivaltaneet, mutta nyt oli pelkästään hämärää. "Sellainen se mies on. Se mies, jota Sylvi ei saanut. Täynnä vihaa, ei muuta."
   Isoäiti käänsi päiväkirjan sivua varovaisesti: "Sylvi kertoo töistään ja rakkaudestaan sitä miestä kohtaan tässä paljon", hän sanoi ja käänsi sivua uudelleen, "tässä Sylvi kertoo yrteistä, jotka vaikuttavat ihmisen tunteisiin ja kuinka hän testaili niitä, hän kertoo myös tekemistään kynttilöistä ja niiden vaikutuksista. Hänen isoäitinsä opetti häntä, minkä ehti, mutta kuoli nuorena. Sylvi sai pähkäillä paljon asioita itse. Kovin toimelias hän olikin."
   Eevi ihasteli sitä, miten paljon isoäiti puhui. Hän ei ollut varmaan kuuna päivänä kuullut isoäitinsä kertovan asioista yhtä vuolaasti, yhtä paljon ja niin innokkaasti. Hän näytti tuntevan Sylvin päiväkirjan läpikotaisin, vain sivua kääntämällä ja vilkaisemalla hän saattoi jo kertoa kaiken, mitä se sisälsi. Oli huvittavaa, kuinka kirja oli alkanut ylistyksillä naapuripitäjän pojasta. Eevi ei osannut kuvitella, miltä tuntuisi olla niin kiinnostunut pojasta.
   "Tässä hän kertoo olennaista. Kuinka nähdä oppaan silmin toiseen maailmaan, muistat varmaan, kuinka puhuimme sieluneläimistäkin, niitä oppaat ovat, hän kutsuu sitä sanoin: 'kuinka nähdä tuonelan tuolle puolen'. En ole varma onko se Tuonela sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta tämä toimii ja minä käytin juuri tätä nähdäkseni sinne, missä se mies on. Oppaani on kyyn hahmoinen. Mutta menetin sen. Halusin nähdä, osuiko veikkaukseni oikeaan. Olisiko sinun luokkakaverisi siellä, sillä en nähnyt syytä, miksi Metsätär olisi hänet vienyt. Ja ikävä kyllä vaikuttaa siltä, että Riina on siellä."
   Eevi kurtisti kulmiaan: "Ai Tuonelassa?"
   Isoäiti näytti epävarmalta. Se oli outoa, hyvin sopimaton ilme isoäidille kerta kaikkiaan. "Metsättären mailla", isoäiti vastasi.
   "Miten sinne pääsee? Mitä se mies siellä tekee? Miksi Metsätär vei Riinan sinne?" Eevin kysymystulva pääsi käsistä ja hän oivalsi sen vasta, kun katsahti isoäitiinsä, jonka tavanomainen tuima ilme oli palannut ja joka katseli häntä korkeuksista tummilla silmillään. Hän sulki suunsa ja laski katseensa takaisin kirjaan. Mutta toiveistaan huolimatta, isoäiti ei innostunut uudelleen puhumaan yhtä paljon. Hän pysyi vaiti ja käänteli sivuja, eikä Eevi kehdannut enää kysellä mitään, ennen kuin isoäiti avasi keskiaukeaman, missä näkyi se sama sukupuu, jonka kankainen versio oli lattialla.
   "Tämän minä vain katsoin", Eevi sanoi.
   Isoäiti nyökkäsi, jäi katselemaan aukeaa ja sukupuuta. Hän laski sormensa jälleen sen nimen kohdalle, mistä Eevi ei saanut selvää, mutta minkä merkitys oli jo aikaisemmin osoittautunut hänelle selväksi. Se oli syypää siihen, miksi oksat olivat lakanneet kasvamasta, vaikka isoäiti väittikin, että varsinainen syy piili muissa.
   "Siellä aika kulkee varmaankin toisella tavalla", isoäiti sanoi, katsellen yhä sukupuun nimeä, "hän nukkuu paljon, muttei enää läheskään niin paljon, mitä nukkui, kun oli yksin. Riina on varmaankin vaikuttanut asiaan. He heräävät melkein kahden viikon välein. Minun on pitänyt laittaa ruokaa heille paljon enemmän kaappiin."
   "Mitä veljelle sitten tapahtui?"
   Isoäiti nosti katseensa viimein Eeviin. Hänen silmänsä vettyivät ja hänen ryhtinsä suli pois. Oli kuin hän olisi päättänyt viimein paljastaa Eeville, kuinka vanha hän todellisuudessa olikaan. Kuin hiuksienkin tumma kiilto olisi siinä hetkessä väljähtänyt, kuin hänen ryppynsä uurteet syvenneet. Kuinka väsynyt hän mahtoikaan olla jo tähän kaikkeen. Kuinka vanha.
   "Kirous, se mies-", isoäiti sai sanotuksi, vilkaisi kaikkia niitä sukupuun katkenneita oksia ja sitten hän henkäisi sisään nopeasti ja äänensävy muuttui: "Sinun on nähtävä se ensin, jotta uskot minua. Veljesikin menetti uskonsa, kun ei kyennyt näkemään. Mutta ensin meidän on odotettava, että he heräävät jälleen."
   Eevi huokaisi ehkä helpotuksesta. Ei hän olisi halunnut tietääkään. Ei hän ollut valmis kuulemaan, mitä kaikille niille katkenneille oksille oli tapahtunut. Oli parempi kuvitella, että veli oli vielä jossain, ehkä hänkin oli vielä jumissa siellä, missä Riinakin, ehkä isoäiti oli väärässä.
   "Miten minä sinne näen?" Eevi kysyi.
   "Oppaasi avulla. Kurkistamalla, kuten minä tein."
   Eevi rypisti otsaansa: "Mutta enhän minä osaa, enhän minä edes tiedä, mikä minun oppaani on."
   Sen kuultuaan isoäiti ryhdistäytyi jälleen ja näytti virkistyvän äkkiä. Hän hymyili Eeville lempeästi ja sanoi: "Mutta sinähän olet jo käyttänyt jänistäsi kerran.
   Kun pakenit siltä viimeksi.
   Siltä mieheltä."