Luku 45

4 1 0
                                    

Unessaan hän oli nuori karhu. Jotenkin hän tiedosti kasvaneensa, mutta se oli samanlaista, kuin lapsen kasvu. Ehkä vain tuntui siltä, kuin ympäristö kutistuisi. Hän kulki vielä emänsä ja sisarustensa lähettyvillä, mutta rohkeimpana heistä tutki usein ympäristöä kauempanakin. Emä säikähti ulkopuolisen lähestyessä, hoputti sisaruksia piiloon ja ärjyi vastaantulijalle, joka lähestyi. Lähestyvän koko oli niin suuri. Mutta hän ei tuntenut pelkoa. Hän asteli emonsa viereen ja karjui. Karjui niin, että vastaantulija pysähtyi ja kääntyi lopulta pois.
   
Liina hätkähti hereille. Hän ajatteli hetken untaan, siitä kumpuavaa voimaannuttavaa tunnetta. Oli kuin hän saisi purkaa uneensa jotain itsestään. Jotain sellaista, joka ei enää vaivannut unen vuoksi päivisin. Sitten hän muisti tyrmistyneensä sen, että mies oli sittenkin kyyn kahtia, juuri pään alapuolelta, kuin antaen sille giljotiinin iskun.
   Liina päätti nousta, vaikka toisaalta keho tuntui vielä uneliaan raskaalta. Vasta kuljettuaan makuuhuoneen läpi, hän huomasi, että miehen puoli sängystä oli jälleen tyhjä. Liina kulki kamarin poikki, katsoi sitä kohtaa, mihin mies oli iskenyt kyyn kuoliaaksi. Heidän oli pitänyt siivota puulattialta kyyn verta. Ruumiin he olivat vieneet lännen metsän kallioille aurinkoon, missä se olisi varmaankin tykännyt loikoilla. Sieltä sen varmaankin kävi petolintu nappaamassa, niin kuin kuuluikin.
   Liina kulki keittiön läpi ja kosketti kaulaansa, hakien siinä roikkuvaa tuttua karhunkynttä, ajatellessaan, kuinka mies ensi kertaa varmaankin tunnisti hänen puheistaan tuttua sanaa, kun hän oli puhunut karhukaulakorustaan ja miehen arvesta. Mutta kaulalla ei riippunutkaan mitään. Hän haki korua vielä yöpaitanaan toimivan miehen vanhan pitkän t-paidan sisältä, mutta ei löytänyt sitä. Hän palasi hakemaan korua makuuhuoneeseen, mutta ei löytänyt sitä vaatekasastaan, ei mistään. Ei hän sitä tahallansa ollut ottanut pois. Ei ikinä ottanut.
   Mutta kaulalla todella riippui pelkästään hopeinen karhuriipus, jonka joku tärkeä oli antanut hänelle. Hän tunnusteli sitä hetken ihmeissään, aivan tyystin unohtaneena, että se oli hänen kaulassaan koko ajan. Sitähän hän oli juuri ajatellut, kuinka oli karhukaulakorunsa puheeksi ottaessaan saanut miehenkin tunnistamaan jonkun sanan.
   Ja silti hän ei ollut saada mieleensä sen miehen nimeä, jolta oli korun saanut. Eikö juuri tämä koru ollut ollut hänelle niin tärkeä, että se oli aiheuttanut hankaluuksia koulussakin? Vai oliko kyse sittenkin jostain muusta korusta.
   Ajatukset tuntuivat hetken sekavilta, kunnes ne jäsentyivät yhtäkkiä kauniisti, kun hän otti korun kaulaltaan katsoakseen sitä tarkemmin. Juhana se olikin, kiltti tatuoitu mies kerrostaloasunnossa.
   Laittaessaan koruaan takaisin kaulaansa hän tuli myös ajatelleeksi sitä, kuinka oli tuntenut häpeää ja kiukkua, kun oli lausunut nimensä Juhanalle ensimmäisen kerran. Hän kuuli Juhanan äänen päässään toistavan nimen: "Liina", ja sitten korjaavan sen.
   Riinaksi. Niin, Riinahan hän oli, eikä Liina. Riina tunsi yhtäaikaisesti hölmistynyttä huvittuneisuutta ja ahdistusta sitä kohtaan, että oli todella ajatellut itseään Liinaksi jonkin aikaa. Hän oli niin jo ehtinyt tottua siihen, että mies kutsui häntä siksi. Hän oli alkanut itsekin ajatella itseään Liinaksi, vaikka juuri se nimi oli ollut hänelle pilkkaa, inhottava muistutus siitä, että hän ei osannut vieläkään puhua kunnolla. Piimä-Liina.
   
Muisto puistatti häntä hetken. Hän tunsi kiukustuvansa, tunsi silkkaa vihaa ja häpeää. Hän ei olisi halunnut tuntea niin. Hän olisi mielellään jättänyt ne tunteet unensa karhulle. Niin hän aikoi tehdäkin. Hän keskittyi sen hetkiseen elämäänsä keskellä suota, keskellä luontoa, hullunkurisen muistamattoman, mutta turvallisen nimettömän suojelijansa kanssa. Hän jätti karhukorun kaulaansa ja ulos.
   Eteisen ovi narahti ja ulkona sirkuttelevat lintuparvet kuuluivat siellä niin kovin paljon kovempaa, että hetken Riina jo luuli aiheuttaneensa itse niiden mielettömän mekkalan ja ajatteli jo palata takaisin sisälle. Mutta olihan hän kuullut ääniä jo sisälle, ei vain ollut juuri kiinnittänyt niihin huomiota. Hän kuuli pikkulintujen sirkutuksen lisäksi kurkien ja joutsenten järjetöntä kakofoniaa, sammakkojen kurnutusta ja vieläpä taustalla vienosti kuuluvaa heinäsirkkojen sirinää.
   Riina jäi kuuntelemaan häkeltyneenä sitä kaikkea. Hän seisoi eteisen kuistilla ja katseli pitkin suota, mutta liikettä juurikaan näkynyt. Kaikki epäsointuisuuteen orkesteriin osallistujat pysyivät paikoillansa ja piilosilla. Ehkäpä ne olivat kaikki seonneet. Ehkäpä hän olikin itse seonnut. Ehkäpä se olikin vielä unta vain.
   Ja niin vain kaikki päättyikin. Tuli tyystin hiljaista, pelkässä henkäyksessä äänet kaikkialta suon ympäriltä vaimenivat. Riina hengitti sisään ja ulos, kuin varmistaakseen, että kuuli oman hengityksensä. Hän kuuli sen kyllä. Mutta ei pitkään.
   Kaikki linnut lehahtivat lentoon, jälleen omia ääniään ilmaan laulaen, niin monia niitä oli, kymmeniä, ellei satojakin, että se muuttui pelkäksi yhdeksi epämääräiseksi meteliksi. Ja se, miten ne kaikki lensivät keskellä kirkasta kesäyötä, saivat varjoillansa valon välkehtimään, oli lähes pelottavaa. Sammakotkin loikkivat suolla, kurnuttivat ja loiskivat vettä ja sirkat sujahtivat yhtenä suhisevana parvena lentoon. Kaikkialla oli liikettä, mustia varjoja, viserryksiä, vihellyksiä, kurlutuksia ja sirityksiä.
   Mutta kaikki poistuivat. Poistuivat niin nopeasti yhtenä ryppäänä, että sitä olisi voinut luulla yhdeksi suureksi eläimeksi, joka peitti taivaan ja maan, joka äänteli kuin kaikki mahdollinen elävä maan päällä. Joka peitti näkyvyyden hetkeksi niin, ettei Riina huomannut, että idän metsästä lähestyi hahmo.
   Kun kaikki muu elävä oli kadonnut, Riina näki sen astelevan suolle. Se otti korkeita askeleita ja kulki tutulla tavalla. Riina hymyili ja astahti suon mättäälle vastaan, mutta hän tunsi jalkansa liian uupuneeksi, mennäkseen pidemmälle. Hän jäi seisomaan ja odottamaan.
   Kun mies lopulta astui hänen eteensä, mies ojensi hänelle karhunkynsikaulakorun.
   Liina kurtisti kulmiaan korulle ja miehelle. Mies sanoi:
   "Se oli puun luona."
   "Miten se sinne?" Liina kysyi.
   "Joku vei sen", mies sanoi ja kulki Liinan ohitse sisälle. Hän näytti olevan ajatuksissaan, näytti erilaiselta kuin ennen.
   "Mikä sinun on?" Liina kysyi, ja tarkensi, oletettuaan tunnistaneensa miehessä sitä samaa, mitä oli itsekin hetki sitten tuntenut "Oletko vihainen?"
   "Vihainen?" Mies kääntyi katsomaan Liinaa etuovelta, hämmentyneenä.
   "Niin", Liina sanoi, mutta huomasi sitten, että mies ei vain varmistanut kuulemaansa, vaan ei ymmärtänyt. Hän pohti hetken ja sanoi sitten: "Niin kuin silloin, jos on tosi, tosi kova nälkä!"
   Mies vain kurtisti kulmiaan. Liina keksi jotain muuta. Sitten hän keksi:
   "Niin kuin kalhu, joka helätetään talviunilta!"
   Sen mies näytti oivaltavan. Hän naurahti Liinalle, pörrötti tämän tukkaa ja sanoi: "Ei, en minä ole vihainen. Ajattelen vain."

"Sylvi on jo sovittu toiselle", Sylvin isä sylkäisi suustaan, tuskin edes miestä kohti vilkaisten. Hän halkaisi pölkylle asettamansa halon yhdellä sulavalla liikkeellä ja nappasi läheisestä pinosta seuraavan, vaivaantumatta pistämään edellisiä klapeja pinoon.
   "Miten niin sovittu?" Mies tokaisi. Hän ei ymmärtänyt, miten siitä saattoi olla jo sopimus, eihän hän ollut koskaan sellaisesta kuullut puhuttavan. Tähän hän ei tietenkään saanut Sylvin isältä vastausta, pelkästään kovan kopahduksen, kun tämä löi seuraavan halon poikki.
   "Kenelle?" Mies sitten kysyi, toivoen kuulostavansa edes jokseenkin vihaiselta. Mutta hän ei kuulostanut. Jopa omissa korvissaan hän vaikutti pelkästään epätoivoiselta, jopa pikkupoikamaisen pettyneeltä, esittäessään kysymyksensä. Siltä hän aina kuulosti. Oli kuin hänen elämänsä mittainen epävarmuus olisi sulautunut hänen äänensäkin, tehnyt siihen epävireisen jälkensä, joka ei lähtenyt, vaikka hän yritti kuinka kätkeä sen.
   "Veljellesi", Sylvin isä sylkäisi suustaan, "painuhan siitä nyt takaisin kotiasi, eikös sinua tarvita töissä, niin toivoton tapaus kun oletkin."
   Mies nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. Sehän selitti, miksi Sylvistä ei ollut hetkeen kuulunut mitään. Saattoi olla, että Sylvi oli jo kuullut asiasta, ehkä hän oli maininnut miehestä isälleen, mutta oli saanutkin vain kuulla, että hänet olikin jo määrätty toisaalle. Nyt Sylvi varmaankin suri piilosilla, vältteli ehkä häpeissään miestä.
   Tai ei, niin mies olisi itse tehnyt, niin ehkä jo suunnitteli tekevänsä. Sylvin kaltaista olisi pikemmin juonitella jotain hämäräperäistä, mutta miehen ei kuuluisi astua siihen mukaan. Näin oli kuitenkin parasta, Sylvi saisi järkevämmän miehen, sellaisen, joka osaisi muutakin kuin veistellä puusta eläimiä ja näperrellä luista ja kivistä koruja. Hän ansaitsisi miehen, joka pystyisi tekemään miehelle kuuluvat työt, täysin uupumatta ja itseään alati loukkaamatta, muista nyt puhumattakaan.
   Näin oli parasta.
   Kotiin kulkiessaan tuttua polkua pitkin, hän silti toivoi, että voisi edes rahtusen tuntea vihaa niitä kaikkia kohtaan, jotka olivat hänelle vääryyttä tehneet. Että voisi tuntea vihaa äitiänsä kohtaan, joka yritti jopa eksyttää hänet joskus lapsuudessa metsään. Että voisi tuntea vihaa pikkuveljeänsä kohtaan, jolle niin vain luvattiin Sylvi, joka oli ainut asia elämässä, mitä hän oli koskaan todella rakastanut. Että voisi kokea vihaa vaikkapa edes isäukkoansa kohtaan, joka oli lakannut häntä tukemasta, vaikka ei vieläkään erityisemmin häntä halveksinut tai moittinut, kun mies teki asiat päin honkia.
   Voisipa tuntea vihaa Sylvin isää kohtaan, joka sylkäisi sanat häntä päin, kuin moittisi koiraa.

   Mutta vihaa ei kuulunut, oli pelkkää tuttua, inhottavaa itsesääliä ja nöyryytystä. Sen kanssa hän oli elänyt tähänkin asti, mitenpä se muuksi siitä muuttuisi.

MetsätärWhere stories live. Discover now