Metsätär

Luku 34

Mies tuijotti tyttöä, joka istui häntä vastapäätä ja söi tuomiaan kummallisia vaahtomaisia makeita syötäviä, jotka sulivat erikoisesti suuhun ja saivat miehen melkein irvistämään pelkästään makeudestaan. Hän ei ollut varmaan eläessään maistanut mitään sellaista. Hän puristeli ruokaa ja repäisi siitä palan. Vaikka kuori oli haperoista ja joustavaa, sisus oli tahmean limaista. Väri muistutti suokukan vaaleaa punaa.
   Mies otti kolmannen.
   Tyttö avasi taas suunsa ja sanoi jotain. Sanoa jotain olikin asia, joka oli unohtunut mieheltä tyystin. Hän oivalsi tytön yrittävän puhua hänelle ja hän ymmärsi tytön käyttävän kieltä, jota hänen pitäisi ymmärtää, mutta mikä ei hahmottunut hänen ajatuksissaan käsitteiksi, ei kuviksi, ei miksikään. Oli vain kummallisia erillisiä sanoja, puhuttuna heiveröisellä ja pelokkaalla tytön äänellä.
   Mies oli varmasti pelottava tytön mielestä ja tytön täytyi olla erittäin rohkea tullessaan vain sisälle lämmittelemään ja syömään omia eväitään, vaikka mies ei edes osannut puhua tytölle. Hän vain pystyi avata oven ja panna puita kamiinaan, jotta – selkeästi paleleva tyttö, eihän mies nyt täysin tyhmä ollut, käsittihän hän nyt tärinästä helpomminkin mikä oli vialla – pääsisi lämmittelemään. Tyttö oli onneksi tullut sisälle ja istahtanut kamiinan eteen. Eihän hänellä olisi vaihtoehtojakaan ollut. Mihin tyttö olisi mennyt, jos ei olisi tullut sisälle?
   Ehkä Pohjoisen metsään.
   Ulkona satoi yhä lunta. Se näkyi heiveröisesti ikkunasta kynttilän valosta johtuvan heijastuksen läpi. Ilman lumisadetta he olisivat yhtä hyvin voineet istua mökissä, joka oli keskellä avaruutta. Ympärillään vain tyhjää.
   Tyttö sanoi taas jotakin ja käytti kättään silmällään. Mies katsoi tarkemmin pyöritellessään makeaa ruokaa suussaan ja huomasi tytön silmän kiiluvan. Tyttö tihrusti itkua. Mies taas tunsi kuitenkin kaikkea sitä pelkästään yhden illan aikana.
   Hämmennystä. Sekavuutta. Ahdinkoa. Pelkoa. Ja nyt, nähdessään tytön itkevän edessään, hän kumma kyllä tunsi lievää paniikkia. Mitä hänen pitäisi tehdä? Mitä hän edes voisi tehdä? Pitäisi tietenkin saada tyttö rauhoittumaan ja lopettamaan itkemisen. Mutta miehellä ei ollut sanoja, eikä hän ollut edes nähnyt toista ihmistä sitten...
   Jotain käväisi mielessä. Tunne siitä, että hän todella oli joskus ollut toisen ihmisen seurassa. Mutta eihän hän ollut. Ei niin ollut koskaan ollut. Hän oli ollut vain täällä. Ypöyksin. Aina.
   Tyttö itki ääneen. Se kuulosti samanlaiselta valitukselta, mitä mies oli Pohjoisen metsässä kuullut. Hän ei kestänyt kuunnella sitä. Mies nousi ja jätti tytön itkemään keittiöön. Hän pisti matkalla nopeasti lisää puita kamiinaan ja kulki sitten makuuhuoneeseensa. Hän käpertyi sängylleen ja vetäisi viltin päällensä.
   Mies sulki silmänsä ja yritti nukahtaa. Hän voisi herätä ja kaikki voisi olla niin kuin ennenkin, sillä tämä oli aivan liikaa, aivan liikaa. Mutta silmät aukenivat välittömästi. Oli kuin keho väittäisi vastaan. Että tämä ei suinkaan ollut liikaa. Tämä oli hyväksi. Tätä hän tarvitsi.
   Mutta tyttö itki yhä keittiössä, joskin hiukan hiljempaa. Itku oli kummallista, vaikertavaa ja nytkähtelevää ja siihen sekoittui pieniä hikkoja ja nenän niiskautuksia. Mies olisi kuunnellut mieluummin pöllön huhuilua tai kuovin huutoa, tai vaikka joutsenten surkeaa trumpettia.
   Pian tytön ääni kuului silloin aivan hänen takaansa ja mies nousi nähdäkseen tämän. Tyttö seisoi ovensuussa, eikä mies nähnyt tätä selkeästi, sillä tulen valo tuli tytön takaa ja tämän kasvot olivat pimeään huoneeseen päin.
   Tyttö puhui taas jotain, eikä mies ymmärtänyt mitään, mutta hänelle tuli tunne siitä, ettei tyttö toivonut jäävänsä yksin. Joten mies nousi ja haki kaapista toisen viltin. Se oli yhtä kulunut ja koinsyömä kuin ensimmäinenkin, mutta hiukan paksumman oloinen.
   Tyttö kipitti sängylle istumaan. Mies antoi tytölle viltin. Tyttö päästi äänen ja laskeutui lepoasentoon sängylle, puhuen jälleen jotain. Mies toivoi, että olisi edes voinut kertoa, ettei todellakaan ymmärtänyt ja että oli siitä kenties pahoillaan, vaikkei oikeastaan lainkaan tiennyt, oliko. Hän halusi tietysti tietää, mitä tyttö siellä teki ja miten tyttö oli sinne päässyt. Hän ei vain osannut kysyä.
    Tyttö käpertyi peittoon ja muistutti miehestä kuoreen piiloutunutta toukkaa. Mies oli kääntyä ja kävellä pois, mutta muisti sitten, että tyttö ei ehkä halunnut olla yksin. Se oli tietenkin outo tunne, sillä vielä hetki sitten mies oli ollut aina yksin ja pelkästään yksin oleminen oli ollut täysin normaalia arkipäivää.
   Hän siis jäi makuuhuoneeseen, kiertäen sängyn toiselle puolelle ja istahtaen sinne, nojaten seinää vasten ja jalat sängyllä. Ei hän unta saisi. Ei nyt. Ei ehkä halunnutkaan, sillä herätessä kaikki saattaisi olla ohi. Herätessä kaikki saattaisi olla normaalisti.
   Jonkun kanssa oleminen oli kummallinen ajatus ja erityisesti se, ettei joku ehkä haluaisi olla yksin, sillä miehellä ei ollut koskaan ennen käynyt mielessä, että olisi vaihtoehtojakin.
   Että oli muitakin.