Bahama Dreams And Nightmares || Joel Hokka

27.

- Moi. Ehditkö jutella hetken? kysyin Joelilta sen vastattua puhelimeen. Mun ääni kuulosti todennäkösesti siltä, että olin tukehtumassa hapenpuutteeseen. Mutta kun oli vaikea hengittää normaalisti.

- Joo ehdin, Joel sanoi ja kuulosti ihan iloiselta mutta ehkä yllättyneeltä mun puhelusta.

- Mä en tiennyt kelle muullekaan mä olisin soittanut, sanoin ja tunsin puhumisen muuttuvan joka sanan myötä entistä vaikeammaksi. Siihen asti päällä ollut turtunut shokki muuttui yhtäkkiä vesiputouksien lailla vuotaviksi silmiksi, ehkä siksikin kun oli niin ihana kuulla Joelin ääni.

- Ootko sä kunnossa? Joel kysyi huolestuneena.

- Mä löysin just meiltä kotoa jotain kamalaa paskaa, mä sain sanottua nyyhkytykseni keskeltä. - Ja mä haluan vittuun täältä ennenku Teemu tulee kotiin, mutta mun parhaat kaverit on molemmat pois kaupungista.

- Hengitä ihan rauhassa. Hyvä että soitit mulle, mä autan sua. Koska se kusipää on tulossa kotiin?

Joel näytti heti tajuavan, että mun mainitsema paska liittyi jotenkin Teemun epätoivottuihin tekemisiin. Vastasin, että yleensä se tuli viikonloppuisin alkuillasta kotiin remonttihommista. Nyt kello oli vasta yksi.

- Mitä jos mä tuun sinne hakemaan sua? Joel ehdotti. - Saan kyllä jostain lainattua autoo, minkä jälkeen menee pari tuntia että olen Tampereella. Pärjäätkö siihen asti?

- Pärjään. Mä laitan sulle viestiä, jos kävelen täältä kämpältä johonkin muualle sua vastaan.

- Okei. Mä koitan päästä lähtemään niin nopeesti ku mahdollista.

Me lopetettiin puhelu, ja mulla oli ehkä vähän parempi olo, kun tiesin pääseväni jonnekin pois tästä asunnosta. Tosin heti seuraavaksi mua kuormitti ajatuskin siitä, että Teemu kotiin palattuaan alkaisi soitella mun perään ja ihmetellä missä olen. Vai tekisikö se edes sellaista? Eihän sitä oikeasti kiinnostanut vittuakaan mikään muu kuin mun rahat, ja tarve niillekin alkoi olla loppusuoralla jos sen kerran ensi kuussa oli ollut aikomus jättää mut. Laitoin sille silti varulta viestin, jossa valehtelin joutuvani lähtemään pikaisella aikataululla Helsinkiin, jossa mun ystävä Annika muka oli eronnut äkillisesti miehestään ja kaipasi tukea ja seuraa, ja että viipyisin reissussa ainakin muutama yön.

Seuraavaksi keräsin reppuun jonkin verran vaatetta ja muuta tarpeellista tavaraa. Mulla ei ollut aavistustakaan mitä jatkossa tekisin. Tää asunto oli meidän yhteisesti vuokraama, mutta lähes kaikki irtain oli Teemun, koska mä olin aikanaan myynyt omat huonekaluni paetessani hullua exääni, enkä ollut Bahamalta Suomeen palattua ostanut uusia, koska asuin ensin eläkeläispariskunnan valmiiksi kalustetussa yläkerrassa ja sieltä muutin suoraan yhteen Teemun kanssa. Täällä oli oikeastaan todella vähän mun tavaroita. Mun kohtalo oli näköjään tasaisin väliajoin jäädä täysin tyhjän päälle ilman mitään materiaa. Onneksi pankkitilillä oli kuitenkin riittävästi rahaa. Se teki olosta sentään vähän turvatumman.

Päätin kävellä reppuineni läheiselle huoltoasemalle kahville, ja laitoin Joelille viestin, että se ajaisi hakemaan mut sieltä. En halunnut viettää tässä asunnossa nyt yhtään ylimääräistä sekuntia.

Tyhjyyteen tuijottaen istuin aseman ahtaassa kahviossa. En siinä surrealistisessa olossani tiennyt yhtään mitä mun ympärillä tapahtui tai puhuttiin, enkä oikein tiedostanut ajan kulkuakaan. Siksi vähän yllätyin, kun Joel seisoi yhtäkkiä mun vieressä. Miten se oli jo tänne asti ehtinyt? Katsoin kelloa puhelimeni näytöltä. Se olikin jo vähän vaille neljä.

- Mennäänkö? Joel kysyi ja kosketti kevyesti mun käsivartta. Mä nyökkäsin, nousin pöydästä ja seurasin sitä autolle.