Bahama Dreams And Nightmares || Joel Hokka

30.

KIIA

Ovikellon pirinä repi ohimoita ja suun kuivuuden keskellä tuntuva kissan paskan maku sai oksetuksen tunteen vellomaan mahassa. Sergei hyppäsi mun vierestä pystyyn ja lähti avaamaan ovea. Katsoin puhelintani yöpöydällä. Oltiin jo pitkällä iltapäivässä.

Krapulan lisäksi tunsin jotain muutakin. Mun kurkkua ja rintakehää painoi joku kummallinen, ahdistuksensekainen tunne. Keho muisti jotain jo hetkeä ennen kuin aivot palautti mieleen välähdyksiä aamuyöltä. Paluu Tampereelle Jägermeister-pulloa takapenkillä tyhjentäen. Laura ratissa vilkuilemassa taustapeiliin ja kommentoimassa huvittuneeseen sävyyn meidän promillejen määrää. Sekava raivo, jota me Sergein kanssa tunnettiin hyvän ystävämme puolesta. Me ei oltu kumpikaan koskaan erityisesti pidetty Teemusta, mutta sillä hetkellä se voimakkaan kännin entisestään provosoima vitutuksen tunne oli tuntunut kasvavan yli mun sietokyvyn, kun mietin millasen petoksen ne oli Emilian kanssa tehnyt. Lauran ystävällinen kehotus meille painua nukkumaan humalamme pois, kun se jätti meidät meidän alaoven eteen. Ja se jomman kumman suusta yhtäkkiä tullut idea, ennen kuin me oltiin siinä pihassa Lauran lähdettyä ehditty edes alkaa kaivaa kotiavaimia taskuistamme. Päättäväinen puolen tunnin kävelymatka Annalaan päin, joka ei suinkaan selvittänyt päätä, vaan meidän pullon pohjaa edelleen tyhjentäessä vain lisäsi yhtä mun ja varmaan Sergeinkin elämän pahimmista känneistä. Tunsin voimakkaan muljahduksen rinnassani, kun sitä seuraavat aamuyön hetket vyöryi mun mieleen. Tupakka. Takaterassi, jonne naapuritonteilta ei nähnyt. Voi vittujen vittu.

Sergei palasi makuuhuoneeseen ja kertoi Joelin tulleen meille hetkeksi poikkeamaan. Sergein ääni ja ilme oli kuitenkin poissaolevat. Se katsoi mua jotenkin epäuskoisella ilmeellä, ja näytti siltä, että muisteli juuri samoja asioita kuin mä hetkeä aiemmin.

- Käytiinkö me yöllä oikeesti...? se kysyi ahdistuneella äänellä päätään pidellen.

Kyllä me oltiin käyty.

JOEL

Mä rakastuin suhun aikanaan jo meidän ensimmäisten yhteisten päivien aikana. Oikeestaan jo sillä ekalla sekunnilla, kun nostin pistoolini sua kohti, mä tiesin, etten oikeesti voisi ikinä tehdä mitään pahaa sulle.

Sä olit niin kaunis. Niin söpö suuttuessasi, kun heitit sun alusvaatteet täysiä sen mökin suihkutilan lattialle tai kun ärtyneenä pamautit sen kastikekulhon pöytään mun eteen kun olin nirsoillut valkosipulista.

Siitä eteenpäin sä olit kuukausien ajan mun koko elämä. Ainoa mitä mulla oli.

Silti mä en voinut jatkaa sun kanssa vapauduttuani vankilasta ja aloittaessani taas maailman kiertämisen bändin kanssa. "On parempi ettei me jatketa yhdessä" oli mun elämän vaikeimmat sanat sanoa ääneen. Mutta mä sanoin ne siksi, että rakastin sua, enkä halunnut sun joutuvan siihen paskaan, mitä parisuhde mun kanssa siinä elämäntilanteessa olisi ollut. Mä tunsin itseni tarpeeksi hyvin.

Kuitenkin se kun sä seuraavana syksynä löysit Teemun ja sanoit että meidän pitää lopettaa yhteydenpito kokonaan oli mulle pieni kuolema. Siinä kohtaa mietin ekan kerran, olinko tehnyt elämäni suurimman virheen kun päästin sut menemään. Olisko mun kuitenkin pitänyt yrittää sun kanssa sitä, mikä multa ei siihen päivään mennessä ollut ikinä onnistunut ja suoraan sanottuna edes kiinnostanut kenenkään kanssa? Millä todennäkösyydellä mä enää koskaan tulisin löytämään ketään toista, joka aiheuttaisi mussa tällasia ihmeellisiä oloja jota kai kutsuttiin rakkaudeksi?

Nyt mä olin vuosien jälkeen saanut sut yllättäen takasin elämääni. Se kusipää oli kohdellut sua niin paskasti, että mun teki mieli käydä vääntämässä siltä niska solmuun. Mutta enhän mä niin voinut tehdä. Sen sijaan voisin keskittyä siihen, että sulla olisi nyt ja aina mahdollisimman hyvä olla. Olit kyllä eilen sanonut, ettet varmaan koskaan enää osaa luottaa kehenkään niin, että pystyisit parisuhteeseen. Ja noin yleensä mä olin ehkä se viiminen ihminen maailmassa, jonka kanssa kenenkään kannattaisi yrittää palauttaa menetetty uskonsa miehiin. Mutta mä olin varma, että nyt haluan uskaltaa koittaa sun kanssa jotain vakavampaa... Jos sä vaan vielä haluaisit.

Mä olin niin monta kertaa pelännyt menettäneeni sut lopullisesti. Ekan kerran sen karhun hyökkäyksen jälkeen kun en tiennyt selvisitkö siitä, sitten kun jouduin vankilaan, ja taas kun sä löysit sen vitun Teemun. Neljättä kertaa ei saisi enää tulla.

Mun tunteiden kertominen sulle ääneen oli ollut helvetin vaikeeta aikanaan siellä mökillä. Ja olisi sitä varmaan taas. Pitäiskö mun laittaa sulle viesti, jossa vihjaisin jotain siihen suuntaan? Sen jälkeen olisi ehkä helpompi jatkaa asiasta puhumista. Tällä hetkellä sä olit varmaan jo tekemässä lähtöä sun ja sen paskiaisen yhteisestä asunnosta loppujen tavaroidesi kanssa. Sitten te ajaisitte Lauran kanssa tänne ja me voitaisi lähteä iltajunalla takasin Helsinkiin mun luo. Miksiköhän muuten Sergei ja Kiia oli oudon hiljasia, tuntui kuin niitä olis vaivannut tai stressannut joku. No, vittuako se mulle kuului. Ehkä niillä oli vaan paha darra. Nyt mun pitäisi keskittyä kirjottamaan sulle se viesti.

"Mä haluaisin puhua sun kanssa tänään yhdestä asiasta. Ja toivon ettei se tuu liian nopeesti, kun sä vasta eroot sun exästä. Mun rakkaus suhun ei ole muuttunut mihinkään näiden vuosien aikana. Jutellaan lisää kun päästään kohta taas olemaan rauhassa kahdestaan ❤️"

Tuntui jotenkin tosi helpolta ja itsestään selvältä painaa lähetä-nappia.