Bahama Dreams And Nightmares || Joel Hokka

12.

Aamulla palautin vuokra-auton Oulun toimipisteeseen ja kävelin takaisin meidän asunnolle. Joel oli lukenut myös uutisen toisten etsintäkuulutettujen kiinni jäämisestä, eikä ollut sekään yhtään varma, helpottaisiko vai pahentaisiko tämä sen tilannetta. 

Seuraavat päivät kuluivat melko toistuvaa kaavaa noudattaen. Joel vietti illat naapurissa veljensä luona, ja palasi puolilta öin sieltä meidän asunnolle nukkumaan. Musta tuntui Joelia katsellessani, että Suomeen tulo oli ollut oikea ratkaisu, sille näytti olevan todella tärkeää olla juuri nyt täällä. Sillä oli mennyt rikollisen elämäntavan myötä aikanaan välit läheisiinsä, mutta nyt se kertoi veljensä olleen alkujärkytyksen jälkeen todella iloinen sen ilmestymisestä paikalle tässä tilanteessa. Siirtyminen sairaalaan olisi sunnuntai-iltana, ja leikkaus maanantaina. Kyseessä oli ilmeisesti aika valtava operaatio. Kasvain oli hyvänlaatuinen, mutta se oli iso ja painoi aivoja aiheuttaen hankalia oireita ja edelleen kasvaessaan ties mitä riskejä, joten se oli pakko poistaa. Poistamisessa olisi kuitenkin omat ilmeisen isot vammautumisen ja jopa kuoleman riskit.

Lauantai-iltana Joel saapui naapurista tavalliseen aikaansa. Seuraavana päivänä se ei enää menisi sinne, koska paikalle oli tulossa muita niiden läheisiä, joiden kyydillä sen veli menisi sairaalaan. Joel meni sohvalle selaamaan puhelintaan vähän levottoman oloisena.

- Arvaa ketkä on tällä hetkellä Oulussa? se yhtäkkiä kysyi kiihtyneellä äänellä.

- No?

- Niko ja Joonas. Ne laittoi storyn yhdestä keskustan baarista.

- Ai jaa...

Joelin äänensävy sai mut katsomaan sitä tarkemmin. Sen ilme ei tiennyt hyvää. Vaikka mä olin tuntenut sen vasta joitakin kuukausia, niin osasin nyt lukea suoraan mitä sen ajatuksissa liikkui.

-Et kai sä nyt vaan meinaa...

- Mä haluaisin ihan vitusti puhua niiden kanssa edes pienen hetken. Kertoa niille, että en ole syyllinen siihen mistä mua epäillään. Ja kysyä niiltä suoraan asioita bändin paluusta ja sen vitun Artun mukaan pyytämisestä.

- Sä luulet, ettei ne soittaisi poliisia kun näkisi sut?

- No.. Mä oon ainakin 95% varma ettei ne tekisi niin, varsinkaan jos ehtisin puhua niille asiani.

- Mutta miten sä muka tapaisit ne ilman että tuut itse kenenkään muun näkemäksi?

- Hyvä kysymys.

Joel istui hetken hiljaa sohvalla. Yhtäkkiä se nousi ylös ja syöksyi ovea kohti.

- Mä käyn broidin luona kysymässä jos se lainais autoa. Ja jos sillä olis vielä Joonaksen numero. Mun on pakko päästä keskustaan.

Mä jäin tuijottamaan sen perään ihmetellen mitä hittoa tapahtuu. Musta tuntui, että Joelissa oli tapahtunut jonkinlainen muutos aika nopeasti. Sallan erämaamökillä ja Bahamalla olin nähnyt siitä epävarmemman ja jopa hukassa olevan puolen. Nyt kun se oli täällä sille tärkeiden ihmisten ja asioiden lähellä, siitä paistoi erilainen päättäväisyys, ja näköjään myös varomattomuus.

Näin hetken päästä ikkunasta Joelin tulevan vastapäisen talon asunnosta ulos ja hyppäävän sen pihassa olevaan autoon. Se oli oikeasti lähdössä sinne baarille. Juoksin itsekin ulos ja kohti sen autoa, joka ajoi jo hiljaisella vauhdilla talojen keskeltä maantielle päin. Joel pysäytti auton. Mä hyppäsin sen kyytiin.

- Mitä sä meinaat? se kysyi vähän kärsimättömästi.

- Mä en jää tänne yksin stressaamaan miten sulle siellä käy. Tuun mukaan.

- Ei helvetissä. Mä en halua että sä oot kyydissä, jos joku tunnistaa mut.

- Miten tää muka eroaa siitä, että me istuttiin samassa autossa 1400 kilometriä Oslosta Ouluun??

Joel nojasi tuskastuneen oloisena rattiin.

- Okei sitten. Mutta hyppäät edes pois kyydistä ennen sitä baaria, tuut kävellen perille ja pysyt siellä kaukana musta. Jos jotain kävisi niin poliisi varmasti tutkii myös valvontakameroiden nauhoja siitä läheltä.

- Selvä, tehdään niin. Mutta mä en edelleenkään tajua, miten sä meinaat siellä perillä toimia. Ethän sä voi sinne baariin sisään kävellä?!

- Sain Joonaksen numeron. Mä soitan sille ja pyydän niitä tulemaan käymään ulkona.

Jäin jo puoli kilometriä aiemmin autosta pois, ja kävelin Google mapsin avulla suunnistaen baarin lähelle. En oikein itsekään tiennyt mitä siellä perillä tekisin, mutta musta vaan tuntui että halusin olla lähellä Joelin ottaessa tällaisen helvetin ison riskin ilmestymällä vanhan kotikaupunkinsa keskustaan.

Näin sen pysäköineen auton autiolle sivukadulle vähän matkan päähän baarista. Sen kadun päästä hieman eteenpäin oli joku pubi, joka näytti olevan vielä auki, ja jonka ikkunoista oli suora näkymä pääkadulle. Kävelin pubiin, tilasin lonkeron ja menin ikkunan viereiseen pöytään istumaan. Mua hermostutti vähintään yhtä paljon kuin rajanylityspaikkojen lähestyessä meidän ajaessa Norjasta Suomeen. Miten Joonas ja Niko reagoisi Joelin yllättävään saapumiseen ja pystyikö niihin oikeasti luottamaan niin varmasti kuin Joel oli ajatellut? Pysyisikö tuo sivukatu autiona niin, ettei sinne ilmestyisi mistään yön juhlijoita, jotka tunnistaisivat autossa istuvan Joelin?

Mun sydän jätti pari lyöntiä välistä, kun hetken päästä tunnistin kaksi pääkatua kävelevää hahmoa. Niko ja Joonas oli lähteneet baarista ja kävelivät jotenkin epävarman ja varovaisen oloisina eteenpäin kohti sivukadun risteystä. Sitten ne kääntyivät sinne ja hävisivät näkyvistä. Pubin ikkunat jäivät sen verran sivuun risteyksestä, etten nähnyt autolle asti. Pääkatua pitkin käveli aina välillä ihmisiä, mutta kukaan ei onneksi kääntynyt sinne kadulle, jossa Joel oli. 

Minuutit kuluivat. Ainakaan Niko ja Joonas eivät olleet heti rynnänneet pois paikalta, mitä pidin hyvänä merkkinä. Hetken ajan pidätin hengitystäni, kun baarin suunnasta kävelevä huppupäinen mies näytti jäävän notkumaan katujen risteykseen puhelimensa kanssa. Noin minuutin päästä se kuitenkin jatkoi matkaansa. Kului vielä noin kymmenen minuuttia. Olin juonut lonkeroni. Olin niin helvetin stressaantunut, että en pystynyt enää istumaan paikoillani. Päätin lähteä ulos ja kävellä tulosuuntaani sinne puolen kilometrin päähän odottamaan Joelia. Tuskin ne mitään koko yön palaveria siellä autossa pitäisivät.

Juuri kun astuin ulos pubista näin Nikon ja Joonaksen ilmestyvän nurkan takaa pääkadulle. Samalla hetkellä se aiemmin risteykseen pysähtynyt huppupää juoksi toisesta suunnasta niiden luokse ja kuului alkavan puhua niille kiivaaseen ääneen. Olin sen verran kaukana, etten saanut sen sanoista selvää, mutta Nikon äänestä sain.

- Mitä helvettiä?! se tiuskaisi huppupäälle kovaan ääneen.

Seuraavien sekuntien aikana tapahtui paljon asioita. Mies laski huppunsa ja tunnistin sen olevan Joelin tilalle bändiin otettu Arttu Koistinen. Näin Joonaksen tönäisevän sen vihaisen näköisesti päin seinää. Samalla näin pääkatua pitkin kovaa vauhtia ajavan poliisiauton, joka sinipunaiset valot välkkyen ja kovan ujelluksen päästäen kääntyi sivukadulle Joelin suuntaan.