Bahama Dreams And Nightmares || Joel Hokka

31.

Luojan kiitos Teemu ei ollut kotona. Näin mä olin toki olettanutkin. Talollaanhan se tietysti oli. Mun olisi helppo kerätä loput vähäiset tavarani täältä isoon selkäreppuuni, jättää asunnon avaimet pöydälle ja ilmoittaa meidän vuokranantajalle, että muutan täältä pois ja että vuokraa saisi jatkossa periä pelkästään Teemulta. Lauraa olin pyytänyt odottamaan autossa. Jos Teemu olisi kuitenkin sattunut olemaan täällä, niin olisin mieluummin käynyt meidän suhteen lyhyen päätöskeskustelun kahden kesken sen kanssa. Vaikka todennäkösesti se olisi vain helpottunut, kun mä lähtisin tässä kohtaa omasta tahdostani vittuun, eikä sen tarvitsisikaan jättää mua dramaattisesti. Se voisi irtisanoa meidän vuokrasopimuksen, jolloin sille jäisi vain kuukauden irtisanomisajalta vuokraa maksettavaksi, ja ensi kuussa se voisi muuttaa upeaksi remontoimaansa vitun lemmenpesäänsä Emilian kanssa. Keräilin tavaroitani. Ilma asunnolla tuntui jotenkin painostavalta ja avasin parvekkeen oven, vaikka luultavasti se painostavuuden tunne tuli mun omasta mielestä eikä siihen auttaisi mikään sisälle puhaltava tuulen vire.

Olin saanut juuri pakattua kaiken oleellisen ja irrottamassa asunnon avainta nipustani, kun ovi kävi. Parin sekunnin päästä Teemu seisoi keittiön oven suussa. Katsoin sitä nyt niin eri silmin kuin ennen. Oliko se aina näyttänyt tuollaiselta? Sen naama oli jotenkin taikinamainen ja silmät sen samean taikinan keskellä näyttivät joltain vitun sian silmiltä. Miten mä olin ikinä voinut pitää sitä komeena?

Tarkemmin katsoen Teemu näytti kyllä jotenkin normaalia pahemmalta. Ja sen ilme lähes tuskaiselta.

- Sä et kauaa ollut sen Annikan luona, se kommentoi jotenkin ahdistuneella äänensävyllä.

- Niin...

- Vai ootko sä menossa vielä takasin sinne, kun sulla on reppu näköjään ihan täyteen pakattuna.

Tunsin sydämeni alkavan hakata hullun lailla, ja keräsin rohkeutta sanoa seuraavat sanani ääneen. Puhelimeen mun taskussa kuului tulevan viesti, ja kaivoin sen esiin saadakseni vähän lisäaikaa valmistautua sanomaan Teemulle, että tiesin kaiken sen touhuista ja olin lähdössä lopullisesti. Viesti oli Joelilta. Se halusi puhua mun kanssa jostain, mikä liittyi siihen, että.. se koki edelleen rakastavansa mua. Joku lämmin onnen tunne levisi sillä hetkellä mun koko rintaan. Nostin hymyillen katseeni puhelimesta Teemuun, ja.. jäin ihmetellen katsomaan sitä. Siltä valui kyyneliä silmistä ja sen koko leuka tärisi siihen malliin, että se näytti olevan alkamassa huutoitkeä siinä oven suussa.

- Se talo paloi aamuyöllä vitun maan tasalle, se sai sanottua henkeään haukkoen.

- Mitä sä puhut? mä ihmettelin.

- Susannan talo vittu.

Hyvä ettei multa menneet jalat alta siitä tiedosta.

- Miten se on mahdollista?

- En mä saatana tiedä. Alustavaksi syttymissyyksi epäillään takaterassilla kytemään jäänyttä tupakkaa. Mutta vittu vaikka me on poltettu siellä niin me ollaan oltu ylitarkkoja tupakoinnin kanssa. Kaikki tumpit on laitettu veteen kannelliseen lasipurkkiin.

Taas mun puhelin piippasi. Näytölle ilmestyneestä Kiian lähettämästä viestistä näkyi alkua: "Oot kuulemma teidän asunnolla. Tuu pois sieltä. Mun pitäis kertoo yksi paha juttu mitä me Sergein kanssa aamuyöl..." Lopputekstiä ei näkynyt ilman että viestin olisi avannut kokonaan, mutta sillä sekunnilla arvasin loput. Ne kaksi oli olleet Helsingistä lähtiessään todella kierroksilla Teemun tekemisistä. Ja todella humalassa. Oliko ne oikeesti olleet niin sekaisin, että ne oli menneet Teemun talolle ja... Laitoin ahdistuksen puuskassa puhelimen takaisin taskuuni. Mun oli päästävä nyt pois täältä.

- Mä oon tosi pahoillani. Sä panostit siihen taloon kaikkes, mä sanoin Teemulle, nostin repun selkääni ja valmistauduin siirtymään eteiseen.

- Mihin sä oot lähdössä? Teemu kysyi ja näytti yhtä aikaa ahdistuneelta, surulliselta ja myös jotenkin aggressiiviselta.

Vedin syvään henkeä.

- Mä muutan pois. Mä tiedän, ettei se talo koskaan ollut Susannan vaan sun ja Emilian.

- Mitä vittua, mistä sä sen tiedät?! Teemu karjaisi ja näytti yhtäkkiä joltain nurkkaan ahdistetulta pedolta. Mua alkoi vähän pelottaa sen kiihtyneisyys.

- Itse sä tänne jätit asiasta selvät merkit, mä totesin yrittäen puhua rauhalliseen sävyyn.

Teemu tuijotti mua ja yhtäkkiä sen silmät välähti.

- Teitkö sä sen? Poltitko sä sen talon??

- Mä en oo tehnyt mitään, vastasin ja lähdin hivuttautumaan kohti eteistä. Teemu astui kuitenkin eteen ja tukki mun tien.

- Älä huora valehtele. Sä sait totuuden selville ja päätit tietysti kostaa! Tajuatko sä, että mä en ollut kerinnyt ottaa siihen edes kotivakuutusta. Emilia on viimiset pari tuntia raivonnut mulle siitä että viivyttelin vakuutuksen kanssa. Mä en tiedä menetinkö mä sen naisen just. Ja mä oon menettänyt kaikki rahani siihen taloon. Jota ei vittu enää ole. Mulla ei ole enää mitään!!

- Rauhotu. Mä olin viime yön Helsingissä ja tulin vasta äsken Tampereelle, sä et voi syyttää mua teidän omasta huolimattomuudesta. Mä lähden nyt, mä sanoin yrittäen pitää ääneni vakaana.

Teemu alkoi hitaasti tulla mua kohti raivokas kiilto silmissään. Nyt mua pelotti oikeesti. Otin vaistomaisesti askelia taakse päin. Niitä ei tarvinnut ottaa montaa, kun olin jo huomaamattani peruuttanut auki jääneestä ovesta parvekkeen puolelle. Teemu tuli perässä ja tarttui mua paidan rintamuksesta.

- Sä oot pilannut mun koko elämän vitun tuhopolttaja, se sähisi mulle ja oli selvästi jossakin kammottavassa epätoivoisessa tilassa, jossa siihen oli vaikea saada normaalia kontaktia.

Mä tein äkillisen liikkeen yrittäen irrottautua sen otteesta, mutta se ei onnistunut ja me kaaduttiin parvekkeen kaidetta vasten. Mun mahaa kouraisi, kun näin sen takanani aukeavan pudotuksen. Yritin repiä itseäni irti Teemun puristuksesta. Se tuntui raivostuvan siitä vain entistä enemmän. Mä kuulin sen hampaiden kirskuvan toisiaan vasten, kun se puri niitä yhteen, kohotti mua ilmaan ja tuuppasi.

Kaiteen yli kaatuessani tiesin heti, että toivoa ei enää ollut.

Mä en nähnyt elettyä elämääni filminä silmien edessä pudotessani.

Näin vain yhden hetken.

Tunsin vain yhden hetken yli neljän vuoden takaa.

Siinä kaunis keskiyön aurinko paistoi matalalta Lapin syrjäisen tienvarren vieressä kohoavien puiden latvojen takaa. Joel seisoi hymyillen mun edessä ja veti mut yllättäen lähelleen meidän ihanaan ensisuudelmaan. Sen huulet painui pehmeästi mun huulille ja kaikki siinä hetkessä oli täydellistä. Tähän muistoon on hyvä päättää kaikki.

En ehtinyt tuntea mitään iskeytyessäni viidennestä kerroksesta asfalttiin. Sen jälkeen oli vain pimeys.

_________

Sellainen päätös 😕 Kuka ikinä tänne asti jaksoi lukea, antakaa kommentteja ja toivomuksia mitä jatkossa voisin kirjottaa. Haluaisin tehdä tätä jatkuvasti, mutta uudet ideat on vähissä enkä halua toistaa itseäni tarinoissa...