Ever

Soturin isku

Kävelen kotiin päin potkien kiviä allani. On kaunis päivä. Aurinko paistaa. Siirrän ruskean hiussuortuvan pois suurten sinisten silmieni edestä. Ripseni olivat pitkät ja paksut.

Kävelen eteenpäin, kunnes pysähdyn. Takaatapäin synkästä metsästä kuuluu erikoisia rasahduksia. Suorastaan selkäpiitäni karmivia. Kuulen askeleita takaatani. Alan jo ottamaan hieman juoksuaskeleita eteenpäin.

Juoksen juoksemistani, kunnes pysähdyn. Ääni loppui. En enää kuullut kenenkään olevan lähimaillakaan. Huokaisin syvään, ja katsoin jalkoihini. Ei ketään. Vain harhaa. Käännän päätäni varmistaakseni selustani. En näe vieläkään yhtään ketään. Mutisen ensin jotakin itsekseni, ja käännähdän itseni ympäri. Joku terävä ja kylmä osuu suoraa päätä jalkaani.

Kaadun maahan hengästyneenä. Minulla ei ollut hajuakaan mihin olin astunut. Vai olinko edes astunut mihinkään. En tiennyt yhtikääns mitään. Nousin ylös hitaasti istumaan, ja yritin nähdä ympärilleni. Näin hieman sumeasti, ja kylmä kipu valtasi vain enemmän ja enemmän jalkaani. Tunsin kuinka otteeni lipsui alhaisesta puun oksasta, johon olin tarrautunut.

Kaaduin maahan. Kuulin askeleita selkäni takaata. Joku vain lähestyi. Tuli vain lähemmäksi ja lähemmäksi. En ehtinyt nähdä olennon kasvoja, sillä se oli peittynyt mustan hupun alle. Näin vain tummat kasvot, joka otti minusta kiinni. Nosti minut hitaasti ylös. Sitten kaikki pimeni.