Ever

Pako

Juoksin niin kovaa minkä jaloistani pääsin.

Pinkosin itseni synkkään pimeään metsään, josta valoa ei kaikkonut mistään. Olihan kuitenkin päivä. Mutta metsässä ei ollut ketään. Oli hiljaista. Ehkä vähäsen liiankin hiljaista.

Puussa istuvat varikset alkoivat puun rasahduskesta lennellä siellä täällä. Ne tulivat minua kohti. Ne lensivät minua päin!

Lähdin juoksemaan metsän polkuja pitkin äkkiä rääkyviä lintuja pakoon. Minun oli päästävä täältä pois.

Näin pienen jyrkänteen suoraan minun edessäni, ja putosin sinne kauhealla voimalla.

Tunsin kuinka putosin. Tiesin tämän olevan loppuni. Noh, ainakin linnut olivat poissa. Mutta mitä se enää auttaisi. Syöksyin kohti tumman mustaa maata, ja yritin nähdä jyrkänteen takanani.

En kuitenkaan nähnyt enää mitään, kunnes mäiskähdin maahan kovalla voimalla.

Tunsin kuinka kipu viilsi joka puolella kehoani vain enemmän ja enemmän. Olin lentänyt selälleni maahan.

Yritin olla sulkematta silmiäni. Tiesin että tajuni lähtisi pian. Verta vain valui ja valui jaloistani, käsistäni.

Tunsin kuinka suljin silmäni.

Makasin siinä ehkä 5 minuuttia, kunnes siniset lieskut irtautuivat irti käsistäni. En tiennyt mitä tehdä.

Avasin silmäni ja nousin nopeasti ylös seisomaan. Tunsin kuinka kehoni käänteli itseään ympyrässä sovussa sinisen valon kanssa, joka ympäröi minua. Taika lähti käsistäni. Mitä tämä oikein oli?

Viskautin sinisen valosäteen suoraa tietä kiveä kohti, ja se pinkosi ilmaan. Se räjähti ilmaan miljoonina sinisinä pisaroina, jotka sinkoilivat ja satoivat päälleni. Se oli niin taianomaista.