Ever

Löytäminen

Kävelin noin parikymmentä metriä etelään päin, ja huomasin edessäni suuren kallion. Miten minä tämän pystyisin kiertämään? Aloin miettiä. Pian kuitenkin jossakin raksahti. Mikä ihme se nyt taas oli? Aloin ajattelemaan, kunnes joku tumma nousi taas kerran puskista.

Se sama poika kehen jo kerran törmäsin. "Mitä sä nyt haluat? Etkö sä näe että minulla on kiire?" Kysyin ja hymähdin kuuluvasti.

"Minä voin auttaa sinut kotiin. Okei?" Poika sanoi. "Miksi lähtisin matkaasi kun katosit viimekerrallakin niin äkkiä?" Kysyin ja pudistelin päätäni. "Minuun kannattaa luottaa. Anna minun näyttää sinulle oikea polku kotiisi päin." Poika sanoi ja ojensi kätensä. Miten hän tiesi tämän kaiken? Miten juuri tämä poika tiesi missä asuin?

Poika piti yhä kättänsä ojennuksessa, kunnes nappasin tästä kiinni. Tämä alkoi nauramaan.

Lähdimme kävelemään ihan toiseen suuntaan mihin minä olin matkalla.

Kun olimme kävelleet jo jonkin aikaa, molemmat sanomatta sanaakaan, irtauduin pojan otteesta. "Noniin, tiedätkö sinä nyt tarkasti mihin suuntaan me ollaan menossa?" Kysyin diivamaisesti. Se ihan oikeasti kuulosti siltä. "Joo joo. Älä nyt viitsi olla tuollainen." Vaaleahiuksinen poika sanoi ja jatkoi kävelyä. Outoa. Olimme tavanneet jo kaksi kertaa, enkä yhä tiennyt hänen nimeään. Eikä hän minun. Vai tiesikö? Toivottavasti ei.

Poika oli jo aika kaukana minusta, mutta otin tämän juoksuaskeleilla kiinni.

Meillä ei oikein synkannyt koko matkan aikana, mutta siltikin tuosta pojasta alkoi tulla vain koko ajan paljon läheisemmäksi. Eikä millään huonolla tavalla.

Kun olimme kulkeneet jo jonkun 5 tuntia, kysyin pojalta: "Kuinka kauan vielä?" "Ei kauaa." Tämä sanoi ja näytti minulle jotakin metsän reunalta. Totta se oli kylläkin. Paikka näytti jo erittäin tutulta.

Katsoin puun taakse, ja näin kotini. Olin hirveän iloinen.

Kiljahdin ja hyppäsin pojan syliin halatakseni tätä kiitokseksi kaikesta.

Poika nauruoi vain.

Kunnes katseemme kohtasivat. Katsoimme toisiamme silmiin, ja hetken tuntui siltä kuin kaikki olisi hidastunut. Tuijottelimme siinä toisiamme ehkä minuutin, kunnes huulemme kohtasivat toisensa. Mitä tämä nyt oikein oli?.... Minä pussaamassa jotakin ihan ventovierasta poikaa.

Irtauduin tästä irti, naurahdin. "Kiitoksia ihan kaikesta! Heippa!" Huudahdin ja lähdin juoksemaan kohti kotiani.

Poika huusi perääni: "Heippa!"

Jasen näkökulma:

Katsoimme toisiamme silmiin, kunnes huulemme kohtasivat. Ei voi olla totta! Hemmetti! Olin näennäisesti rakastunut tuohon tyttöön. Mutta en olisi voinut. Se oli väärin. Hän oli jotakin, ja kun minä taas en. Kun tyttö juoksi kotiansa kohti iloisena, ja punastuneena, minä lähdin takaisin metsään. Sinne minne kuuluinkin. Luontotaistelijoiden joukkoon. Koska sellainenhan minä olin.

Everin näkökulma:

Olin jo harmaan ovemme luona. Kunnes koputin oveen. Mitä oikeasti äsken tapahtuikaan?