Ever

Jotakin kummallista

Herään ihmeellisestä paikasta. Makaan puulattialla liikkumattomana.

Nousen ylös istumaan, ja katselen ympärilleni. En näe ketään. Kuulen vain kuinka tuuli puhisee korviini avautuneesta ikkunasta.

Nousen ylös seisomaan, ja käännähtelen itseäni ympäri.

Suuntaan katseeni kohti ulko-ovea, ja alan avamaan tätä. Se ei kuitenkaan aukea. Lukossa. Yritän kaivaa kännykkääni farkkujeni taskusta. Se on kadonnut.

Menen lattialle istumaan oven eteen. Alan itkemään. Tunnen vain kuinka kylmät kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Minua surettaa. En tiennyt mitä pitäisi tehdä. Suuntaan katseeni kohti polviani, ja lysähdän niiden lämpimään syleilyyn.

Jostakin toistesta huoneesta alkaa kuulua selkäpiitäni karmivia kolahduksia.

Nousen hitaasti ja täristen ylös takaisin seisomaan. Yritän kurkkia huoneeseen, mutten näe mitään. Pelkkää pimeää. Sentään tässä huoneessa missä seisoskelin, oli pieni valo. Kolahdus vain voimistui ja voimistui. Säikähdin.

Suuntasin kävelyni taakse päin, ja kompuroisin selälleni maahan. Katselin taas kerran ympärilleni. Ei ketään. Kunnes musta varjo hiippaili hiljalleen minua kohti synkästä kolkasta. En taaskaan nähnyt hahmon kasvoja, kun se lähestyi minua. Se tuli ylleni, ja hengitti raskaasti. Tämä tuijotti minua, ja pystyin jo jotenkuten näkemään ihmisen silmät. Ne olivat ruskeat. Itseasiassa keltaiset. Ja ne tuijottivat minua.