Ever

Vihdoinkin

Astuin ovesta sisään, ja kuikuilin eri huoneisiin miettelevän näköisenä.

"Huhuu? Äiti, isä?" Yritin kysellä.

"Kulta, oletko se sinä?" Kuului nurkan takaata.

Esiin astui minun punahiuksinen äitini, jolla oli kyyneleet silmissä.

Hän juoksi luokseni ja halasi minua.

Halasin tätä takaisin.

Isäni astui myös kyyneleet silmillä huoneeseen.

Ja tämä halasi minua ja äitiä. Kaikki oli taas niinkuin pitikin.

"Missä olet ollut?" Äitini kysyi lopetettuaan halaamiseni.

Isänikin irtautui minusta ja katsoi minua.

"Siis, minut kidnapattiin....." Sanoin surullisena.

"Voi ei! Kuka?" Äitini kysyi silmät suurina.

"En tiedä. Joku mies ja nainen. Mutta, olen nyt kunnossa. Tipahdin kylläkin jyrkänteeltä ja sitten..... No en kuitenkaan luokannut pahemmin, vaan jatkoin matkaani metsän suuntaan, jossa minä tapasin yhden pojan, joka osottautui ihan mukavaksi. Hän auttoi minut kotiin." Sanoin pienesti. En viitsinyt kertoa niistä sinisistä 'taikaliekeistä'.

"No, hyvä että olet kunnossa. Ilmoitan poliisit heti niiden perään." Isä sanoi ja poistui huoneesta.

Äitini meni tämän perään.

Jäin vain seisomaan siihen.