Ever

Mysteerihenkilö

Kuka hän oikein oli? Mitä hän halusi minusta? Miksi hän tuli minua kohti? Vain lähemmäs ja lähemmäs minua. En pystynyt tunnistamaan hahmon kasvoja ihan vielä, mutta kun tämä astui täysikuun valoon, pystyin jo tunnistamaan tämän. Tai itseasiassa en. En ollut nähnyt tuota vaaleahiuksista poikaa ennen. Hän oli erinlainen, erikoinen ja jännittävä hyvällä ja ehkä jopa hiukan pelottavalla tavalla.

"Kuka olet?" Kysyin ihmeissäni ja katsoin poikaa suoraan tämän kirkkaan sinisiin silmiin. "En voi kertoa." Poika sanoi ja ojensi tämän käden. Katseeni muuttui hieman epävarmaksi ajatuksesta, että ottaisin mystisen pojan kädestä kiinni. En kuitenkaan pysähtynyt omaan mielikuvitukseeni, vaan tarrauduin pojan käteen. En kyllä ihan tiedä miksi, mutta jokin tuossa pojassa minua kiehtoi. Eikä se ollut vain pelkästään hänen komeutensa ja pitkästä vartalosta johtuvaa, vaan tämän fiksuuden tunteesta ja ehkä myöskin hiukan tämän söpöydestä.

"Mitä haluat minusta?" Kysyin samalla, kun riuhtaisin käteni irti tämän kovasta otteesta.

Kun otin askeleita taaksepäin, tämä juoksi nopeasti luokseni.

Jäin liikkumattomaksi, ja tämä tunki korvani juurelle kasvonsa. Hän kuiskasi jotakin minun korvaani. Hän kuiskasi syvään ja hiljaa: "Tämä on juuri sitä miltä se näyttääkin." Ja juuri siinä samassa havahduin. Poika oli kadonnut.

Katselin ympärilleni, ja yritin nähdä pojan kasvoja vielä jossakin, mutta ei. Tämä oli kadonnut olemattomiin.

Istahdin hiekkaiseen maahan, ja kuulin yhä kuinka myrsky raikui minun korvissani.

Katselin ylös ja löin maata rääkyen samalla. Minun teki mieli vain huutaa ja juosta pois, mutta minulla ei tietenkään ollut paikkaa minne mennä.

Sade hakkasi kovaa korviini, ja päätin mennä takaisin suojaan luolan syleilyyn. Siellä sentään olisi turvallisempaa.

Onnuin sinne ja istahdin takaisin maahan itkemään pää polvissani. Kuulin vain kuinka luolan ulkopuolella läheiseen puuhun iski salama kovalla vauhdilla. Tätäkö tämä nyt oli? Istuisin täällä päivät pitkät tekemättä yhtikääns mitään? Ei. En voinut vain jäädä tänne. Minun oli lähdettävä etsimään kotiani.

Nousin ylös ja pudistelin housujani. Kurkkasin luolasta ulos. Yhtäkkiä myrsky oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Enää ei salamoinut tai satanut. Kaikkialla oli tietenkin märkää sateen jäljiltä.

Lähdin kävelemään pientä metsäpolkua pitkin jonka olin paikantanut jo vesisateessa.

Lähdin ottamaan pari juoksuaskelta. Kaksikymmentä ehkä jopa.

Kun pääsin luolasta jo todella pitkän matkan päähän, pääsin vuoren alaosaan.

Katselin ylöspäin, jossa vuorenhuiput näyttivät suurilta ja hienoilta. Kunnes tunsin jonkun lähestyvän minua kohti. Taas kerran joku. Ajattelin mielessäni.