Ever

Kadonnut

Palasin leirille. Näin kuinka Rose katseli ympärilleen hieman vaikean oloisena, kuinka Sierra istui yksin ja heitteli puupalikkaa käsissään, ja kuinka Jase meni telttaan. Halusin olla hetken rauhassa omissa ajatuksissani. Kaikki tuntui aivan liian sekavalta ollakseen totta. "Ever!" Sierra huudahti nähdessään minut, ja tämä juoksi luokseni. "Ai moi." Sanoin ja yskäisin kuuluvasti. "Joten, sinä ja Jase vai?" Tämä kysyi. Huomasin pienen pettymyksen sävähdyksen kylläkin hänen äänessään. Mutta en minäkään nyt ihan ilosta pomppinut. "No, en minä oikein tiedä." Sanoin haikeasti. "Aijaa? Luulin että olisitte nyt yhdessä tai jotain?" Sierra kysyi kulma koholla. "Niin no, tässä nyt on ollut hieman kaiken laista." Sanoin ja huokaisin syvään. "Nojoo, totta." "Olen muuten pahoillani sinun ja Jasen suhteesta. En halunnut tulla väliinne millään tavalla. En edes tiennyt että Jase seurusteli kenenkään kanssa aluksi." Sanoin ja punastuin hieman, mutta tarkoitin silti joka sanaa. "Äh. Ei se haittaa. Ei se meidän juttumme olisi edes toiminut." Sierra sanoi. "Aijaa." Sanoin pienesti. En oikein tiennyt mitä sanoa. "Ever. Sierra." Rose sanoi tullessaan luoksemme. "Mitä nyt?" Sierra kysyi. "Alan olemaan jo erittäin huolissani Thomasista. Meidän on löydettävä hänet. Tänään on kuitenkin täysikuu." Rose sanoi. Kuulin pelon värinän hänen äänessään. "Mitä täysikuu meinaa?" Kysyin ja katsahdin miettivästi Roseen. "Sitä että ihmissudet ovat liikkellä. Ja ne haluavat tappaa." Rose vastasi. Silloin minulle valkeni koko homma kerralla. Thomashan oli vaarassa. "Mutta ei huolehdita liikaa. Kyllähän Thomas nyt taistella osaa vai?" Sierra kysyi ja kääntyi Rosen puoleen. "Osaa joo. Ei hän muuten olisi täällä. Mutta silti se on erittäin vaarallista." Näin kuinka Rosen silmät olivat jo melkein kyynelillä. "Älä huolehdi Rose. Me kyllä löydämme Thomasin. Keinolla millä hyvänsä." Sanoin ja halasin Rosea nopeasti. Tämä halasi minua takaisin. "Kiitos."

Sierran näkökulma:
Katsahdin telttaan, jossa tiesin Jasen olevan. Päästyäni teltalle kysyin: "Saanko tulla?" Sisältä kuului vain epämääräistä muminaa, kunnes Jase vastasi myöntävästi. Astuin sisään, ja katsahdin Jaseen, joka istui keskellä telttaa tekemättä mitään. "Hei. Oletko kunnossa?" Kysyin ja istuin tämän viereen. "Ei sinun pitäisi minulta sitä kysyä. Minähän juuri jätin sinut. Luulin että vihaisit minua." Jase sanoi ja katsoi poispäin. "Hei, en voisi ikinä vihata sinua." Sen jälkeen huulemme kohtasivat, ja Ever astui sisään.

Jasen näkökulma:
Kuulin kuinka joku oli teltan vierustalla, ja olin varma sen olevan Ever, kunnes kuulin Sierran tutun äänen. "Saanko tulla?" Kuului ulkopuolelta. Vastasin myöntävästi, ja niin Sierra astui sisään. Istuin siltikin siinä maassa, koska mieleni ei tehnyt puhua kenenkään kanssa. "Hei. Oletko kunnossa?" Tämä kysyi ja istahti viereeni. "Ei sinun pitäisi minulta sitä kysyä. Minähän juuri jätin sinut. Luulin että vihaisit minua." Vastasin katsomatta Sierraan. Sen jälkeen laskeutui pieni hiljaisuus, kunnes Sierra sanoi: "Hei, en voisi ikinä vihata sinua." Ja sen jälkeen, päädyin suutelemaan Sierraa, ja niin Ever astui sisään.

Everin näkökulma:
Näin kuinka Sierra meni Jasen telttaan. Lähdin kävelemään telttaa kohti, sillä halusin selvittää hieman asioita, ja päästessäni telttaan, näin jotain: Jasen ja Sierran suutelemassa. "Mitä tämä on?" Sain sanottua. Tunsin jo itkun voimistuvan sisälläni. "Ever, olen pahoillani, en minä, kun siis äh...." Jase yritti selittää, mutta minua ei kiinnostanut ollenkaan. Sen jälkeen juoksin pois teltasta pidätellen kyyneliäni.

Jasen näkökulma:
Olin taas kerran mokannut ja pahan kerran. Ever juoksi pois teltasta, ja minä jäin maahan istumaan Sierran kanssa. "Okei. Tuo mitä tapahtui oli hyvin väärin." Sanoin ja nousin ylös. "Äh.... Olet oikeassa. Niin oli." Sierra sanoi ja huokaisi pitkään. "Mitä teemme?" Tämä kysyi. "En tiedä. En tosiaan tiedä."

Everin näkökulma:
Juoksin Rosen ohi, joka taisi ohimennen kysyä, onko joku hätänä? Mutten kestänyt kuunnella enää sellaista. En jaksanut enää. Juoksin läpi peltojen, hyvin kauas, kunnes seisahduin keskelle peltoa. Kaunista, kimaltelevaa peltoa silmän kantamattomiin. Kunnes suruni pääsi valloilleen, ja aloin itkemään kovaan ääneen. Päähäni sattui, silmiini sattui, koko kehoni oli kuin jyrkänteeltä pudonnut patsas. Kunnes näin jonkun pellon toisella laidalla. Se oli Thomas.

"Thomas?" Kysyin, kun näin tämän juoksevan luokseni. "Ever? Onko kaikki hyvin?" Tämä kysyi ja katsoi minuun. Tämä nosti leukaani, ja katsoi syvälle silmiini. "Olen pahoillani tästä kaikesta. En halunnut sinua tällaiseen tilanteeseen. Enkä minä vain jaksa enää. Ja se mitä minulle tapahtui ei ollut millään tavalla sinun syysi. Usko minua Thomas kun sanon." Sanoin itku kurkussa. Sen jälkeen Thomas veti minut halaukseensa. Hän halasi minua pitkään, ja olimme pitkään hiljaa. "Kaikki on ihan hyvin." Tämä sanoi. Sen jälkeen irrottauduimme hieman toisistamme, ja katsoimme toisiamme suoraan silmiin. Sen jälkeen, suutelin häntä.