Ever

Myrsky

Kävellessäni Rosen ja Thomasin perässä, en pystynyt kunnolla keskittymään mihinkään. Vaikka halusin löytää Sierran, en silti saanut ajatuksiani pois Jasesta. Mitä hän oli tarkoittanut sillä vaarallisuus sanalla? "Hei, tuletko?" Thomas kysyi ja käännähti minuun päin. Olin ajatuksissani hidastanut vauhtiani, ja olin jo muutaman askeleen kauempana Thomasiata ja Rosesta. "Joo, tietty." Sanoin ja otin nämä juoksuaskeleilla kiinni. "Onko kaikki ihan hyvin?" Thomas kysyi ja katsoi minuun kysyvästi tuujotellessaan samalla sivusilmällä Rosen katsetta. "Tietysti on. Kuinka niin?" Kysyin ja nielaisin kuuluvasti. Olisi ehkä parhainta kertoa heille mitä metsässä tapahtui, mutta päätin jättää asian omaksi huolekseni. En halunnut vaivata näiden kahden päätä enää yhtään enempää. "Olet ollut koko matkan ihan kummallinen. Tai siis siitä lähtien kun löysimme sinut metsästä?" Rose kysyi mietteliäänä. Minulla ei ollut pakokeinoa. En tiennyt mitä sanoa tai tehdä, kunnes mieleeni juolahti syy: "Olen vain niin huolissani Sierrasta, siinä kaikki." Sanoin. Ja sehän piti myöskin paikkansa. "Mekin olemme. Mutta älä huolehdi, löydämme hänet varmasti." Thomas sanoi ja laski kätensä olkapäälleni. Silloin vasta tajusin katsoa Thomasia ja Rosea tarkemmin. He olivat sisaruksia. Thomasilla oli ruskea pörröinen tukka, ja hänen silmänsä olivat suklaanruskeat. Hän oli melkeinpä Rosen vastakohta, sillä Rosella oli pitkät vaaleat hiukset, jotka olivat koko ajan ponnarilla, ja hänen silmänsä olivat vihreät. Ei aluksi uskoisi heidän olevan sisaruksia. Heidän luonteissaankin tuntui olevan joitain poikkeamia. Thomas yritti aina piristää ja olla suojeleva, Rose taas oli aina varuillaan ja rohkea. "Toivotaan." Sanoin ja hymähdin kuuluvasti, sillä Thomasin käsi makoili yhä minun olkapäälläni. "Aivan." Thomas sanoi ja nosti kätensä nopeasti pois. "Jatketaan matkaa." Hän sanoi ja suuntasi katseensa eteenpäin. Samoin Rose. Lähdin heidän peräänsä.

Oli kulunut kaksi tuntia viime kerrasta kun kukaan sanoi sanaakaan, ja iltahämärä koitti jo metsän suunnassa. "Leiriydytään tähän." Thomas sanoi ja tipautti reppunsa maahan. "Hyvä ajatus. *haukotus* minua väsyttää." Rose sanoi ja istahti maahan venyttelemään. "Samoin." Sanoin ja haukottelin kuuluvasti. "Menen etsimään polttopuita, kokoaisitko sitä teltan Rose?" Thomas kysyi ja katsoi siskonsa temppuilua. "Huoh... Eikai ole muuta vaihtoehtoa." Tämä sanoi ja nousi ylös. "Miten minä voin auttaa?" Kysyin pienesti. Sitten Thomas kääntyi minun puoleeni. "Voit tulla mukaani." Tämä sanoi ja kääntyi lähteäkseen. "Hyvä on." Sanoin ja lähdin Thomasin perään.

Kävelimme metsässä. Oli pimeää, ja hiljaista. Mutta silti oli kaunista. "Onpas täällä pimeää." Sanoin, sillä en kunnolla nähnyt eteeni. "Niin. Pelottaako?" Thomas kysyi naama irvessä. En kylläkään nähnyt kunnolla hänen naamaansa, mutta silti näin puolet hänen kasvoistaan kun ne loistivat kuun valossa. "No ei tietenkään." Sanoin ja näytin tälle kieltä. Thomas vaikutti erittäin mukavalta. Pidin hänen suojeluvaistoistaan, ja siitä että hän näki minut myös ihmisenä. Eikä pelkästään minäkään maailman pelastajana. "Hyvä." Thomas sanoi, kunnes näki edessään puita. Silloin hän pingahti juoksuun.

Rosen näkökulma:

Ei mennyt kauaakaan kun Thomas ja Ever olivat jättäneet minut yksin kokoamaan telttaa. En osannut sitä kunnolla, ja Thomas tiesi sen. Hän vain tahallaan ärsytti minua, kuten aina.

Everin näkökulma:

Thomas ojensi minulle polttopuita. Nappasin ne käsiini ja yritin pitää itseni kasassa, vaikka ajatukseni pyörivätkin vain koko ajan Jasen ympärillä. "Hei, kaikki okei?" Thomas kysyi, ja tutkaili minua. "Juu." Sanoin ja puhalsin hiukseni kasvoiltani. "Hyvä." Thomas sanoi ja alkoi sitomaan kengännauhansa. "Hei Thomas, saanko kysyä jotain?" Kysyin ja katsoin tätä. "Tietty." Thomas sanoi, nousi ylös ja nappasi loput polttopuut maasta. "Minkä ikäisiä olette Rosen kanssa?" Kysyin. Tajusin etten tiennyt heidän ikiään, vaikkeivät he vaikuttaneetkaan minua kovin paljoa vanhemmilta. "Ollaan 19. Sähän oot 18, vai mitä?" Thomas kysyi. "Juu, niin olen." Sanoin ja hymyilin tälle. "Miksi kysyit?" Thomas mietti. "Tuli nyt vaan mieleen." Sanoin ja naurahdin kuuluvasti, ja siinä samassa jostakin kuului kauhea pamahdus. Ja se pamahdus meinasi ukkosta. "Kohta alkaa sataa." Thomas sanoi ja katsoi taivaalle tummien pilvien suuntaan. "Selvä. Lähdetään Rosen luo!" Huudahdin. Ja siinä samassa tuuli vain voimistui. Se tuli kuin puun takaa, ja ukkonen jyrisi. Taivaalta alkoi satamaan vettä kaatamalla, ja puiden latvat heiluivat. "Voi ei!" Thomas karjaisi. "Mitä me nyt?" Kysyin, kunnes takanani alkoi kaatua puu. "Varo!" Thomas huudahti ja hyppäsi päälleni. Lensimme selällemme maahan, ja näimme kuinka puu kaatui. Siitä lähtevä ääni kaikui koko metsässä, ja tuuli vain jatkui voimistumista. "Pelastit minut." Sanoin Thomasille, joka hengitti raskaasti. "Tietysti. Minun tehtäviini kuuluu sinun suojelusi." Tämä sanoi samalla kun istui maassa. "Aivan." Sanoin ja nousin ylös. Oli vaikea nähdä eteensä, kun hiukseni tulivat kasvoilleni kovan tuulen takia, ja ukkosen jyrinä ja sateen kova ääni veivät kuulon. "En näe eteeni! On niin pimeä!" Huusin kauhuissani. "Ei hätää!" Thomas huudahti jostain pimennosta, jonne minä en nähnyt. "Thomas? Thomas!" Huutelin ja kyselin, kun en kuullut hänen ääntään enää missään.

Thomasin näkökulma:

"Ever! Ever!" Yritin huutaa, mutta tuo ruskeahiuksinen tyttö oli kadonnut. En pystynyt paikantamaan tätä katsellessani, kun ukkonen ja sade rymisti joka puolella, jonne katseeni osui. "Thomas!" Kuulin tytön äänen takanani päin, ja suuntasin sinne vastatuulesta huolimatta.

Rosen näkökulma:

Tuuli vain jatkoi voimistumistaan, ja minä vain istuin teltassa piilossa. Mitenköhän Everillä ja Thomasilla menee? Toivottavasti heille ei ollut sattunut mitään. Kunnes tuuli puhalsi ylitseni, ja telttamme sinkosi metsän kaukaisuuteen. "Ei voi olla totta!" Sain karjaistua.

Everin näkökulma:

"Thomas? Sinäkö siinä?" Kyselin tummalta hahmolta, jonka näin kaukaisuudessa. Sitten kuulin takaatani huutoa. "Ever? Oletko siellä?" Se oli Thomas. Mutta kuka oli tuo mystinen musta hahmo, joka seisoi edessäni kauempana. Vaikka Thomas oli varmasti minusta huolissaan, päätin ottaa selvää hahmosta. Lähdin kävelemään sinne niin nopeasti kuin vain pystyin, mutta heti kun pääsin hahmon vierelle, käänsin tämän ja näin hänet taas: Jasen.