Ever

Kauhu

"Ja-Jase?" Kyselin tältä, kun tämä katsoi minuun. Kuulin vain kuinka Thomas huuteli takanani nimeäni. Käänsin pääni takaisin Jaseen, joka oli yhtäkkiä kadonnut. "Jase? Jase ei! Tule takaisin!" Karjuin. Ja siinä samassa Thomas saavutti minut. "Oletko kunnossa?" Thomas kysyi vähän väliä haukkoen henkeä. "Mi-minä...." Sanoin, kunnes purskahdin itkuun. Myrsky oli kadonnut, mutta sisälläni oleva myrsky ei laantunut. Painoin pääni Thomasin käsille, ja tämä halasi minua pitkään. Olimme ihan hiljaa, kunnes Thomas kysyi: "Ever? Mitä oikein tapahtui?" Minä vain pudistelin päätäni. En ollut valmis puhumaan tästä. En ihan vielä ainakaan. "Hei! Oletteko kunnossa?" Kuului Rosen ääni. Hän juoksahti luoksemme jostakin metsän kaukaisuudesta. "Joo, ollaan me. Entäs sinä?" Thomas kysyi kauhusta kankeana ja halasi Rosea. "Juu olen. Olin niin huolissani teistä kahdesta." Tämä sanoi ja katsahti minuun. "Niin oltiin mekin susta." Thomas sanoi ja irrottautui Rosesta. Käänsin pääni nopeasti pois Rosen katseesta, ja pyyhin kyyneleeni hihaan huomaamattomasti. "Onko kaikki hyvin?" Rose kysyi jälleen pupillit suurina. "Joo, tietty on. Säikähdin vaan." Sanoin ja naurahdin pienesti. "Okei? Jospa me nyt vaan mennään tekemään se leiri?" Rose kysyi ja katsoi polttopuita maassa. "Joo hyvä ajatus." Thomas sanoi ja alkoi keräämään niitä. Samoin minä. Sen jälkeen lähdimme kulkemaan takaisin leiripaikallemme.

Päästyämme leiripaikalle, Rose muisti jotain. "Ainiin! Se hemmetin teltta lähti lentoon!" Rose huudahti raivoissaan. "Hei, rauhoitu. Ei se mitään. Nukutaan vaikka vaan tähtitaivaan alla." Thomas sanoi. "No okei." Rose sanoi. Sen jälkeen kun nuotio oli sytytetty ja pedit pystytetty aloimme nukkumaan. Taino, kaikki muut paitsi minä. En saanut unta, vaikka pyörisin paikallani varmaan 2 tuntia. Mielessäni pyöri vain kaksi ajatusta: 1. Onko Jase kunnossa ja 2. Missä Sierra on? Ajatukset tulvivat päähäni koko ajan vain uudelleen ja uudelleen, vaikka yritin ajatella kaikkea muuta kuin heitä. Yritin jopa mielessäni ihmetellä mistä se mystinen ja salaperäinen myrsky oli saanut alkunsa, mutta mieleeni ei juolahtanut yhtäkään vastausta. "Etkö saa unta?" Thomas kysyi. Nousin ylös ja katsoin vasemmalle puolelleni, jossa Thomasin peti oli. "Enpä oikeastaan." Sanoin ja katsoin, kuinka Thomas nousi istumaan. "Haluatko nyt puhua mikä sinulla on?" Thomas kysyi kuiskaten. Hän katsahti siskoonsa, joka nukkui sikeästi minun oikella puolellani. "Sanoinhan jo, olen ihan kunnossa." Vastasin ja katsahdin taivaalle. "En oikein usko tuota. Kerro nyt vaan." Thomas kysyi. Katsahdin hänen pehmeän ruskeisiin silmiinsä. Hän oli todella söpö ja komea poika. Oikeestaan nuori miehen alku. "Hyvä on." Sanoin. Sen jälkeen Thomas kääntyi minun puoleeni, ja minä hänen. "Okei. Silloin kun olin siellä metsässä etsimässä Sierraa, törmäsin suteen." Sanoin. "Ahaa... Eikai se satuttanut sinua mitenkään?" Thomas hätääntyi. "Ei tietenkään. Se oli ystävällinen. Ja olen tavannut sen saman suden aikaisemminkin. Joten minulla ei ollut mitään hätää." Sanoin ja katsoin olkani yli synkkään metsään. "Mistä sitten kiikastaa?" Thomas kysyi lempeästi. "No sen jälkeen, se susi muunautui yhtäkkiä ihmiseksi." Sanoin. "Se oli siis ihmissusi. Mitä sitten tapahtui?" "Eipä oikeastaan mitään. Se katosi, enkä onnistunut löytämään Sierraa." Sanoin huolissani. "No mutta, tuo asia ei taida olla ainoa juttu joka painaa sinun mieltäsi?" Thomas kysyi ja katsahti minuun jälleen. Hän katsoi minua suoraan silmiin kun tämä puhui minulle. Pidin siitä Thomasissa erityisesti. "No ei..... Okei. Kerron sinulle." Sanoin ja puhalsin kerran ilmaa keuhkoihini. "Näin Jasen." Tuon sanan jälkeen Thomasin silmät suurenivat. "Mitä?!" Thomas pomppasi pystyyn. Hyssyttelin hänelle ja osoitin maassa nukkuvaa Rosea. "Mikset sanonut meille mitään?" Thomas kysyi. Hänen äänensä ei enää ollut ihan niin pehmeä. "Olen pahoillani. En tiennyt miten olisin sen kertonut." Sanoin ja huokaisin syvään. "Minä ymmärrän kyllä, mutta jos olisit kertonut meille aiemmin olisimme voineet jäljittää Jasen?" Thomas kysyi ja laskeutui vierelleni. "Niin. Olet oikeassa. Olen pahoillani." "Ei se mitään. Sanoiko hän sinulle jotakin?" Thomas kysyi, ja katsoi minuun vastausta odotellessaan. "Kyllä. Hän sanoi että on vaarallista etsiä häntä. Ja hän ei vaikuttanut ollenkaan itseltään. Hän näytti niin riutuneelta ja pelokkaalta. Hänen silmän uurteistaan näki hänen väsymyksensä, ja hänen vaatteensa olivat ihan riekaleina ja veressä." Sanoin. Sen jälkeen tunsin jälleen kyyneleet poskillani. "Mitäköhän Jase tarkoitti sillä vaarallisuudella?" Thomas mietti. "Niin. Sitä en tosiaan tiedä." Sanoin haikeasti. Sen jälkeen Thomas ojensi kätensä ja laittoi ne hitaasti omieni päälle. Hän pyyhki kyyneleeni poskeltani, ja katsoi minuun hymyilevin silmin. "Älä itke. Löydämme hänet varmasti, oli se vaarallista tai ei. Sama pätee myös Sierraan." Sen jälkeen meinasin naurahtaa ilosta. Thomas oli ihana. Hän tiesi aina oikeat sanat tilanteeseen kuin tilanteeseen. "Näin hänet myös silloin myrskyn aikana. Luulin häntä ensin sinuksi, sillä hän oli vain musta hahmo pimeydessä. Mutta kun saavutin hänet ja käänsin hänet huomasin että se olikin Jase. Ja hän katosi kun saavuit paikalle." Sanoin. "Ahaa. Siksi olit siis niin poissa tolaltasi." Thomas sanoi nopeasti. "Joo." Sanoin ja niiskutin. "Anteeksi. Jos en olisi ängennyt paikalle Jase olisi hyvin saattanut sanoa sinulle jotakin lisätietoa." Thomas sanoi ja katsoi poispäin. "Ei ei. Se ei ole millään tavalla sinun syysi. Olit huolissasi, ja minä arvostan sitä kaikkien eniten." Sanoin ja hymyilin Thomasille. Hän hymyili takaisin.

"Huoh.... Pitäisi varmaan jatkaa nukkumista." Thomas sanoi. "Niin. Mene vaan. Taidan käydä pienellä kävelyllä." Sanoin ja nousin ylös. "Se voi olla vaarallista näin pimeällä. Voin tulla mukaasi." Thomas kysyi. "Ei. Pärjään kyllä. Palaan pian. Tarvitsen vain hetken omaa aikaa." Sanoin ja lähdin.

Kävelin metsässä synkkiä polkuja, mutta tiesin kuitenkin missä kuljin. Ulkona ilma oli viileä, mutta minulla oli silti lämmin. Saatoin yhä tuntea Thomasin kosketuksen kämmenissäni. "Ever?" Kuului tuttu ääni. Käännähdin ympäri ja katsoin joka puolelle niin nopeasti kuin pystyin. "Kuka siellä?" Ja siinä samassa Sierra astui esiin puskista, erittäin hengästyneenä, ja rähjääntyneenä. Hänen silmistään putoili kyyneliä. "Sierra?!" Juoksahdin tämän luokse. Kun saavutin tämän, hän kaatui. Otin hänet vastaan. "Oletko kunnossa?" Kysyin hädissäni. "Ever...." hän huokaili. Sitten käänsin katseeni hänen jalkaansa, joka vuosi verta. Erittäin paljon. "Voi ei! Odota, hoidan sinut pois täältä!" Sanoin ja yritin nostaa Sierraa. "Ever. Älä vielä." Sierra sanoi. Käänsin katseeni häneen. "Hei, kuivut muuten jollet pääse nyt heti hoitoon!" Sanoin ja lähdin raahamaan tätä eteenpäin. "Olen niin pahoillani Ever." Sierra sanoi heikosti. "Mistä?" Kysyin. Kyyneleeni valuivat jälleen. Minua ahdisti, ja hiki pisaroita valui otsaltani. "Anteeksi että olin niin idiootti. Tiedän ettet tiennyt minusta ja Jasesta silloin. Oli tyhmää lähteä pois." Sierra sanoi ja haukkoi henkeä. "Ei ei älä puhu! Säästä energiaasi!" Huudahdin. "Kerro Ever, saanhan anteeksi?" Kuulin Sierran äänessä pelon ja itkun värinän. "Tottakai sinä saat. Jos minä saan." Kysyin. "Tietysti." "Ja hei Ever?" Sierra kysyi vielä. "Mitä?" "Sano Jaselle että rakastan häntä, okei?" Sen jälkeen Sierra sulki silmänsä. "Ei Eih! Pysy hereillä Sierra! Äh!" Hiestä ja kivusta huolimatta kovensin vain vauhtiani leirin suuntaan. Koko juttu tuntui mahdottomalta. Mitäköhän Sierralle oli oikein tapahtunut?

Kun oli enää muutama askelma jäljellä, kaaduin maahan. Sorruin itkemään ja huutamaan kivusta. Koko kehoani särki. Olin kuin maahan löyty jalkapallo. Sierra vain makasi vieressäni jo melkein elottomana. Hän kuitenkin hengitti vielä. Muttei kovin hyvin. "Apua! Tulkaa joku auttamaan!" Karjuin niin kovaa kuin pystyin. Ja siinä samassa Thomas ja Rose juoksivat luokseni. Thomas nosti Sierran syliinsä ja juoksi, ja Rose auttoi minut heikoille jaloilleni. Kunnes kaikki pimeni.