Ever

Mahdollisuus

Susi oli kadonnut, ja olin itsekin kadonnut. Minulla ei ollut hajuakaan mihin olin typeryyksissäni juossut. Yritin paikantaa katseellani sutta vielä kerran, mutta se oli kadonnut kuin olemattomiin. "Huhuu? Onko täällä ketään?!" Huusin, mutta mistään ei tuntunut kuuluvan vastausta. "Auttakaa nyt joku!" Huudahdin vielä kerran, kunnes silmäni täyttyivät kyynelistä jälleen, ja sorruin maahan itkemään. Kaikki oli pielessä. Jase poissa, Sierra kadonnut. En kestänyt enää. Tunsin sisälläni taas syvän sykkivän voiman, joka minun oli pakko päästää valloilleen. Löin maata nyrkeilläni niin kovaa kuin pystyin, ja karjuin. Karjuin niin lujaa, ettei tavallisen ihmisen pitänyt pystyä sellaiseen. Mutta aivan. Minähän en ollut tavallinen ihminen. Muistelin mielessäni, ja tunsin kuinka kyyneleet valuivat poskillani pieninä pisaroina pudollen maahan. Ne jättivät pienet kohdat lumeen. "Hetkinen.... Lunta?" Kysyin itseltäni ja katsoin ylöspäin, kuusen latvojen suuntaan, ja näin kuinka taivaalta satoi miljoonia pieniä lumihiutaleita maahan. "Mitä ihmettä?" Sain sanotuksi, kunnes takaatani kuului huutoja.

"Ever? Sierra?" Kuului tuttuja ääniä. Thomas ja Rose. Olisin voinut huutaa takaisin, että olen täällä, mutta jokin vei keskittymiseni. Ja se oli pieni rasahdus, joka kaikui metsän pimeydessä. "Sierra? Sinäkö siellä?" Kysyin. Nyt jo saatoin huomata, kuinka puun vieressä heilui puska. "Kuka siellä? Tule esiin!" Huudahdin. Ja siinä silmieni edessä näin jotain aivan järkyttävää. Ällistyttävää. Pelottavaa. "Jase?"

Näin hänet siinä. Jase. Hän seisoi heiluvan puskan vieressä, ja tuijotti minua tyhjällä synkällä katseellaan. Hänen silmänalusensa olivat niin tummat, ja hänen koko paitansa oli ruhjeltu ja veren peitossa. "Mi-mitäh?" Kysyin. Kunnes kuulin Thomasin ja Rosen huudot lähempänä. En vastannut. "Oletko se todella sinä?" Kysyin Jaselta, joka katsoi suoraan minun lävitseni. "Hei, oletko kunnossa?" Jase ei liikkunut. Ihan kuin hänet olisi jähmetetty paikoilleen jollain voimakkaalla taialla. Mutta näin kuinka hänen rintakehänsä nousi ja laski, kun tämä hengitti. "Jase?" Kysyin, ja olin juuri koskettamassa poikaa, kunnes tämä otti kädestäni rajusti kiinni. "Auh!" Karjaisin kivusta. "Mitä sinä teet Jase? Minä tässä, Ever!" Sain karjaistua purren hampaitani yhteen. Hän piti kättäni yhä erittäin kovassa otteessa, kunnes tämä vihdoin sanoi jotain: "Älä yritä etsiä minua. Se on vaarallista. Se on ansa." Hänen äänensä oli hyvin matala ja pelottava. Mutta sen tärinästä huomasi hänen pelkonsa. "Mitä tarkoitat?" Ja siinä samassa Jase oli kadonnut. "Ever!" Rose huudahti ja juoksi minun luokseni Thomas kannoillaan. Rose halasi minua lujaa. "Olen niin onnellinen että löysimme sinut! Oletko kunnossa?" Rose kysyi huolissaan. "Joo, olen ihan okei." Sanoin. Toivoin ettei äänessäni kuulunut valehtelua. "Hyvä juttu!" Thomas lausahti nopeasti. "Mutta missä Sierra on?" Rose kysyi ja katsoi ympärilleen. "En tiedä. En löytänyt häntä mistään." Sanoin. "Hei, anteeksi meidän puolesta. Tätä koko sotkua ei olisi tapahtunut jollemme Thomasin kanssa olisi möläyttäneet sitä, noh, mitä möläytimme." Rose sanoi. Kuulin hänen äänessään pahoittelun. "Ei se mitään. Keskitytään nyt vaan Sierran löytämiseen." Sanoin. "Niin! Ja Jasen!" Thomas huudahti ja lähti kävelemään eteenpäin. "Niin." Sanoin haikeasti. Käännyin vielä kerran synkkään kolkkaan nähdäkseni Jasen vielä kerran jossakin, mutta hän oli kadonnut. Mutta näin hänet. Olin varma siitä. Ja hän oli varoittanut minua. En vain tiennyt vielä mistä. "Tuletko sinä sieltä? Ihmissusien metsän alue on vaarallinen iltaisin." Rose sanoi ja katsoi minuun. "Joo aivan. Tietenkin." Sanoin ja lähdin kulkemaan Thomasin ja Rosen perään.