Upouusi herätyskelloni pirisee. Ponnahdan säikähtäneenä ylös, enkä hetkeen tajua, missä olen. Ai niin, Enterbridgen kadulla, ikiomassa kerrostaloasunnossani. Suuni on vetäytyä hymyyn. Ihan totta! En ole hymyillyt sitten lapsuuteni! Se tuntuu kumman hyvältä, joten istun minuutin vain virnuillen peitto sylissäni. Sitten muistan, kuka olen, ja mitkä ovat periaatteeni. Hymyni hyytyy. Ei, en tuntenut äsken itseäni iloiseksi. Ainoastaan vapaaksi. Niin sen täytyy olla, sillä eihän iloa ole olemassakaan. Vapaus on sen sijaan tunne, jonka hyväksyn.
Puen upouudet vaatteet ylleni. Onneksi ne näyttävät kohtuullisen hyvältä, sillä vietin loputtomalta tuntuvan ajan kärsien ihmisten keskellä, kun yritin löytää jotain persoonallista päällepantavaa. Vihaan paikkoja, jossa on paljon ihmisiä ja kova meteli.
Katson peilikuvaani. Ylläni on musta, vähän yli reisieni puoliväliin ulottuva kellohame, valkoiset polvisukat ja maastokuvioinen vihreä t-paita.
Olenko hermostunut? Välitänkö todellakin siitä, mitä muut minusta ajattelevat? En. Sillä ei ole mitään väliä. Oloni on aika ristiriitainen. Olen jo menossa, mutta palaan vielä harjaamaan ruskeat, selän puoliväliin ylettyvät hiukset ja teen niihin puoliranskanletin. Jos ei kerran ulkonäöllä ole väliä, niin voinhan jokatapauksessa laittaa itseäni vähän siistimmän näköiseksi. Ihan vain omaksi ilokseni.
Hetkinen! Sanoinko tosiaan 'ilokseni '? Tämä paikka saa minusta esiin yllättävän positiivisiä ajatuksia, ajattelen hämmentyneenä. Katson peiliin. Ja vedän suupieleni oikein leveään hymyyn. Se tuntuu mukavalta!
Ja paskat! Pelästyn ajatuksiani. En ole ollut koskaan onnellinen, enkä koskaan tule olemaankaan! Ei onnellisuutta ole olemassakaan, ja sillä selvä! ...Miksi minusta sitten tuntuu, että yritän turhaan vakuutella sitä itselleni, ettei iloa ole olemassa? Eikä kukaan, en edes minä, usko sitä!
Nappaan koululaukkuni olalleni ja otan takin käteeni. Lukitsen oven ja juoksen nauraen portaat alas. Oloni on niin kevyt! Minun on lopultakin pakko myöntää itselleni, että olen iloinen. Olen ollut väärässä, mietin. Miten mieleni muuttui niin helposti? Miksen koskaan ole ollut iloinen? Sisimmässäni tiedän syyn, mutta sysään sen mieleni perimmäiseen nurkkaan. Syy on varmasti orpokodissa. Siellä ei juuri ilonaiheita ollut. Ja vaikka myönnänkin itselleni, että ihminen voi olla iloinen, olen silti edelleen ehdottoman varma, etteivät ihmiset välitä toisistaan.
Katson aurinkoa. Se paistaa suoraan alas siniseltä taivaalta. Se saa minut nauramaan lisää ja pyörimään ja hyppimään onnesta. Monen vuoden synkistely purkautuu ulos, kun nauran sen taivaan tuuliin. Tunnen itseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi ja nauran, hypin ja pyörin vielä vähän lisää. En voi lakata hämmästelemättä tätä mieletöntä tunnetta, joka valtaa minut nauraessani.
Onneksi lähdin kämpältä ajoissa. Bussi tulee vasta vartin päästä, joten istahdan lämpimälle kivelle nauttimaan auringosta. Avaan suuni mitään ajattelematta ja alan laulaa silmät kiinni. En tiedä kauanko istun siinä ja laulan. En edes tiedosta laulavani, vaan nautin hetkestä.
Kuulen matalan äänen nauravan takanani ja loksautan suuni kiinni. En tajunnut laulavani! Istun jähmettyneenä kivellä ja tuijotan suoraan eteenpäin. Minun ei ollut tarkoitus laulaa! Eikä pitää hauskaa! Ei ainakaan julkisesti. Suljen äskeisen riemun paksun muurin taakse ajatuksissani, ja palaan taas normaaliksi, mistään mitään välittämättömäksi itsekseni.
"Hei, älä lopeta!" matala ääni puhuu taas. "Sinulla on todella kaunis ääni!" Hän naureskelee, joten ymmärrän äskeisen kehun olleen vain sarkasmia.
Päätän olla välittämättä pojasta, ja jatkan tuijottamista kaukaisuuteen. Kuulen, kuinka poika lähtee kävelemään tännepäin, mutta vastustan kiusausta kääntyä katsomaan. Hän istahtaa viereeni kivelle. LIian lähelle! Apua! En ole tottunut noin lähellä oleviin ihmisiin!
Tunnen, kuinka hän tuijottaa minua. Yrittää saada minut reagoimaan.
"Sori," poika sanoo. Vilkaisen yllättyneenä häntä. Eikö se olekaan niin, että vain kirjoissa pyydetään anteeksi? Ei orpokodissa kukaan vaivautunut pahoittelemaan, vaikka olisi motannut suoraan naamaan. Katson poikaa tarkemmin. Vaatteet ovat rennot, löysät farkut ja t-paita. Hänellä on todella vaaleat, taipuisat hiukset, ruskeat silmät ja kauniit hymykuopat. Hänen leveä hymynsä yltää korvasta korvaan, kun hän näkee minun huomioineen hänet. Kummallista. Se ei edes näytä teennäiseltä. Hän jatkaa puhumista keskeyttäen ajatukseni:
"Olen Chris. Sori, että nauroin sinulle. Näytit vain niin iloiselta, että naurusi tarttui minuunkin. Ja sinulla on mahtava lauluääni!"
"Oikeastiko?" minulta lipsahtaa, ennen kuin ehdin ajatellakaan. Äh, ei minun pitänyt puhua tälle jätkälle yhtään mitään! Suljen suuni nopeasti ja katselen muualle.
"Joojoo, usko nyt vain," Chris nauraa sydämellisesti. Kohotan kulmaani. Hän on... Siedettävä? En olisi uskonut.
"Entä sinun nimesi. Saanko kuulla sen?" hän kysyy ja katsoo minua silmiin. Sydämeni hypähtää kurkkuun. Miksi joku tuntematon poika tulee juttelemaan minulle?
"Ashleigh," mutisen lopulta, parinkymmenen hiljaisen sekunnin jälkeen. Hän nyökkää ja toistaa nimeni. Hokee sitä jonkin aikaa. Katson häneen kummissani.
"Se on kaunis nimi," hän sanoo huomatessaan tuijotukseni. Punastun. Nyt on maailmankirjat kyllä todella pahasti sekaisin. Minä naureskelen, laulan ja punastun! Niin kuin jossain kirjassa.
"Mikä sinut sai noin iloseksi?" suojamuurini vetäytyy taas iloisten ajatusteni eteen ja katseeni synkkenee.
"En minä ole iloinen." Totean suu mutrussa. Chris nyökkää: "Et ehkä nyt, mutta äsken hyppelit ja nauroit polulla."
"Enkä."
"Minä näin."
"Näit harhoja."
"Olet aika itsepäinen," hän naureskelee. En vaivaudu vastaamaan.
Silloin kulman takaa huristaa esiin jotai keltaista. Bussi! Ponnahdan seisomaan, mutta Chris on nopeampi. Hän tarraa minua kädestä kiinni ja pinkaisee juoksuun. Minun ei auta kuin yrittää pysyä perässä.
Ihme kyllä, me ehdimme. Puuskuttaen, hengästyneinä ja nauraen yhtäaikaa raikuvasti ääneen istumme vierekkäin takapenkille. Vilkaisen Chrisiä, enkä saa nauruani loppumaan.
Minulla on sellainen tunne, että tästä oudosti alkaneesta päivästä voi tulla vielä elämäni paras päivä! Ajatuskin saa minut purskahtavan uudelleen nauruun. Edessämme istuva pariskunta sähähtää meille käskyn olla hiljaa, mutta se saa meidät vaan räkättämään entistä kovempaan ääneen käsi suun edessä. Tosi outoa!
YOU ARE READING
Avain
Vampire"En myöskään ehdottomasti uskonut vampyyreihin. Ehkä minun olisi pitänyt. Ehkä sinunkin pitäisi. Minä avasin silmäni liian myöhään. Enkä voinut enää perääntyä."
