Avain

19. Luku

//Asleighin näkökulma:

"Olenko minä nyt... vampyyri?" Chris kysyy ahdistuneella äänellä. Ajatuskin näyttää yököttävän häntä. Minä yökötän häntä.

"Et. Tai..." epäröin. Kerronko totuuden vai en?

"Olen vai en?" Chris hoputtaa kärsimättömänä. Hänen katseensa saa minut valitsemaan ensimmäisen vaihtoehdon. Ainakin yrittäisin kertoa totuuden.

"Et oikeastaan, mutta... Voi olla jotain pieniä, hmm, sivuvaikutuksia," mutisen juuri ja juuri kuuluvalla äänellä. En voi katsoa häntä silmiin.

"Pieniä sivuvaikutuksia!" hän huutaa ja istahtaa sohvalle pää käsiin painettuna.

"Mitä se merkitsee käytännössä? Hyökinkö minäkin ihmisten kimppuun?"

"Et. Enkä minäkään hyöki. Sinä tulit liian lähelle heikolla hetkellä!"

"Minunko syyni se sitten oli mitä tapahtui?"

"En minä niin ole sanonut!"

"Et vai? On sinulla pokkaa!" Chris karjuu naama punaisena. Että sillä tavalla.

"Ei tämä minullekaan helppoa ole! Et tiedä millaista on kuulla yhtäkkiä olevansa joku hiton satuolento! Minä tapoin ihmisen! Minä tapoin hänet! Tapoin!" huudan takaisin kasvot kyynelistä märkinä.

"Minä haluan tappaa itseni sen takia mitä tein sinulle ja sille miehelle! Sille jonka tapoin! Mutta Ethan ei anna! Pidä sinä vaan se turpa tukossa, kun et tiedä yhtään mistään mitään!" kiljun ja nappaan käteen sohvalla nököttävän laukkuni.

"Ja nyt minulla on pokkaa lähteä kauppaan ostamaan kurjalle uhrilleni syötävää!" kivahdan vielä, kun hän vain seisoo suu auki tuijottamassa minua.

Paukautan oven perässäni kiinni ja hiivin hiljaa käytävää pitkin. Tiedän, ettei Ethan olisi antanut minun lähteä yksin, mutten voinut jäädä Chrisin kanssa enää samaan tilaan. Olin mennyt liian pitkälle. En olisi saanut huutaa hänelle. Minähän se tosiaan olen, joka kävi Chrisin päälle.

Täällä asuu enemmän ihmissusia kuin missään muualla kaupungissa. Onneksi ne liikkuvat pääsääntöisesti yöllä, joten en todennäköisesti törmää heihin nyt.

Pääsen hengissä ulos kujalle ja lähden kävelemään kohti lähintä markettia. Yritän keskittyä vain miettimään, mitä minun pitää ostaa illallista varten. Ethan ja Chris ovat ihan hermona minulle. Täytyy vähän lepytellä heitä. Ja Gale tuskin syö muuta kuin sitä iän ikuista lihaansa.

Ihmissuden kanssa samassa asunnossa nukkuminen pitää niskakarvat kokoajan pystyssä. En voi edes nukkua sikeästi, kun pelkään alitajuntaisesti, että Gale hyökkää kimppuuni. Ethan sanoi, että se on hyvä merkki. Että reagoin viholliseen. Se pitää minut kuulemma varmemmin hengissä.

Valikoin ostoskoriini kanaa ja salaattitarpeet, leipää, voita... Kaikkea tavallista.

"Leigh!" joku huudahtaa selkäni takaa ja pelästyttää minut niin, että hypähdän hieman.

"Ai hei, Ben!" tervehdin yrittäen väsätä kasvoilleni jotain hymyn tapaista. Se ei ole ihan helppoa riitelemisen jälkeen, mutta saan aikaan kuitenkin jokinlaisen irvistyksen.

"Oletko nähnyt Chrisiä? Olimme huolissamme, kun teistä kummastakaan ei ole kuulunut mitään pariin päivään?" hän tivaa kävellen lähemmäs.

"Olen nähnyt," mumisen. Olen oppinut tavan mumista asiani Galelta, joka ei juuri koskaan puhu normaalisti, vaan mumisee matalasti. Toivottavasti hän ei kysele enempää.