Avain

21. Luku

Kun tulen kylpyhuoneesta kuivat vaatteet päällä, löydän kaikki kolme pöydän äärestä. Ehdin juuri ja juuri kuulla, mitä Arthur sähisee Chrisille, ennen kuin kuulee tuloni ja vaikenee.

"Jos et pidä turpaasi tukossa asioistamme, voin luvata, että tulen ihan henkilökohtaisesti huolehtimaan niskasi katkaisemisesta. Ja se tulee olemaan minulle suuri ilo!" 

Mikä oikeus Arthurilla on kovistella Chrisiä tuolla tavalla? Poikakaverillani - jos häntä voi vielä sellaiseksi kutsua - on ihan tarpeeksi sulateltavaa muutenkin! 

Kävelen sisään keittiöön ja vedän mennessä Arthurin tuolin kumoon, niin, että hänen päänsä kolahtaa ikävästi lattiaan yllättyneen älähdyksen saattelemana. Onnittelen mielessäni itseäni. En usko, että tuo sattui häneen kovinkaan paljon, mutta senkin edestä vähän liiankin isoon egoon.  Arthur näyttää lähinnä vihaiselta. Kuten arvelin, ei siltä, että häneen olisi sattunut.

"Voi, keulitko ympäri? Sen siitä saa, kun keikkuu miten sattuun tuolilla," lässytän äidillisesti ja tarjoan kättäni Arthurille vetääkseni hänet ylös. Hän ei kuitenkaan tartu siihen, vaan nousee ripeästi ylös ominavuin samalla kun kierrän pöydän toiselle puolelle, Chrisin viereen. Isken Chrisille silmää ja näen Ethanin silmissä lievää huvittuneisuutta. En kuitenkaan usko, että kumpikaan uskaltaisi nauraa Arthurille.

"Mitä nyt tapahtuu?" kysäisen rauhallisesti päästäkseni kartalle.

"Minä lähden nyt takaisin kartanolle. Tulen hakemaan sinua viikon päästä täältä," Arthur sanoo, hörppää teensä loppuun ja häipyy sen kummemmin hyvästelemättä. Luon kysyvän katseen Ethaniin ja Chrisiin.

"Äiti ja isä taitavat olla jo vähän huolissaan, kun katosin ilmoittamatta mitään. Taidan lähteä rauhoittelemaan heitä," Chris mutisee ja katsahtaa vielä kerran hyvin epäluuloisesti Ethania. Sitten hänkin häipyy, huikkaa vielä heipat ovelta.

"Entä sinä?" kysyn vielä Ethanilta, joka hörppii kaikessa rauhassa teetään. Tekee vielä voileivän itselleen, ennen kuin vaivautuu vastaamaan. 

"Mitä minusta?" 

"Että milloin sinä häivyt?"

"Enpä tiedä... Jos sinulla on oikein hyvä tuuri, niin saatanpa vaikka lähteäkin jo huomenna..."

"Huomenna?" tivaan vihaisena. En todellakaan aio majoittaa häntä enää yhtäkään yötä. En halua tehdä sitä Chrisille, jolla on muutenkin vaikeaa.

"Ajattelin käydä koulussa. Mutta älä pelkää, tulen vielä sen jälkeen takaisin."

"Pelkää?! Takaisin?!"en ole saada sanaakaan suustani. Tänään on tapahtunut aivan liikaa, että aivoni voisivat käsitellä tuollaista ylimielistä röyhkeyttä enää ollenkaan.

"Missä aiot nukkua? Minun sänkyyni et pääse."

"Se on itse asiassa Arthurin sänky," hän toteaa näsäviisaasti. En jaksa enää jäädä tappelemaan hänen kanssa, vaan painun nukkumaan. Olkoot sitten täällä, nukkukoon vaikka lattialla.

Petivaatteet ovat vielä vähän kosteita johtuen vedestä, jonka kumosin aiemmin Ethanin päälle. En välitä siitä. Silmäni tuntuvat painuvan kiinni heti päästyäni peiton alle. Arthur on kyllä hankkinut täydellisen sängyn, on kuin nukkuisi pilven päällä. 

Juuri kun olen nukahtamaisillani, joku kömpii viereeni ja saa sängyn kallistumaan  suuntaansa.

"Häivy. Minähän sanoin, ettet saa tulla siihen!" mutisen unisena. Kuulen, kuinka hän nauraa ponnettomalle käskylleni. Hänellä ei selvästikään ole aikomustakaan häipyä, eikä minusta taida olla kauheasti hänelle vastusta.