Avain

12. Luku

Kun herään, kuulen jonkun kiroilevan ja imuroivan. Avaan silmäni. Makaan Morganin kodin sohvalla. Nousen istumaan, ja näen Morganin ja Kathenin siivoamassa. Päätäni särkee niin, että voisin kiljua tuskasta, mutten viitsi.

"Heräsithän sinä ruusunen viimein," Kathen nauraa.

"Ai, anteeksi, taisin sammua eilen illalla," sanon, ja vääntäydyn ylös, vaikka päässäni tykyttää ja pelkään kaatuvani.

"Niin taisit," Morgan naurahtaa.

"Pojatkin taisivat juoda vähän liikaa. He selittivät jotain sinun yliluonnollisista voimistasi ennen kuin lähtivät," Kathen sanoo saaden minut nauramaan.

Mitä eilen illalla tapahtui? Päässäni lyö ihan tyhjää, kun yritän muistella. Auts! Liika ajattelu saa pääni räjähtämään. Olen kyllä kuullut, että humalassa ollessa saattaa unohtaa kaiken, mitä tapahtuu, mutten arvannut sen jättävän tällaista omituista tyhjiötä päähäni. Viimeisin asia minkä muistan, on se, kun kohotan pullon suun huulilleni ja maistan epämielyttävän maun. 

Laitamme yhdessä Morganin kodin kuntoon, ja pääkipuni katoaa nopeasti heidän kanssaan puuhastellessa. Morgan tarjoutuu heittämään minut kotiin, ja otan tarjouksen kiitollisena vastaan.

Ethania ei näy missään. Hän ilmeisesti tajusi häipyä. Tarkistan, ettei hän ole vienyt rahakätköäni, mutta se on kokonaisuudessaan omalla paikallaan patjani välissä. Ei kovin omaperäinen piilo, mutta minä en olekaan kovin omaperäinen ihminen.

***

Seuraava kouluviikko kuluu kuin unessa. En jotenkin pysty keskittymään mihinkään ja inhoan olla kotona. Menemme kaverieni kanssa joka päivä jonnekin, ja jään yökylään niin usein kuin kehtaan. En voi myöntää itselleni, että kaipaan Ethanin hiljaista tuhinaa lattialla. Se sai minut nukkumaan paljon sikeämmin. Nykyään saatan heräillä monta kertaa yössä. Ethan ei enää edes huomioi minua koulussa. Se siitä viimeisestäkin toivosta, että minulla muka olisi veli.

"Leigh? Tuletko sinä?" kysyy Chris, kun jään muita hieman jälkeen. Olemme menossa siihen violettiin kahvilaan, jonka nimi oli joku Purpusse tai Purpurrot. Morgan, Ben ja Steve ovat mukanamme.

"En tiedä. Minun pitäisi kyllä mennä pian jo nukkumaan, huomenna on maanantai," sanon, mutta astun kuitenkin kahvilaan sisään. Pojat käyvät tilaamassa sillä aikaa, kun minä ja Morgan valitsemme nurkkapöydän.

"Silmät kiinni, kulta!" sanoo Chris ja pitää käsiään selän takana. Suljen silmäni, ja tunnen kun Chris istahtaa viereeni.

"Suu auki," hän käskee lempeästi ja työntää kakunpalan suuhuni. Ah! En muistanutkaan, että tämä oli näin hyvää. Pidän silmiäni edelleen kiinni, kun Chris kumartuu suutelemaan minua. Hän on niin ihana, en tunne ansainneeni häntä.

Juttelemme vähän yli tunnin kahvilassa, kunnes kello näyttää kymmentä ja pyydän Chrisiä ajamaan minut kotiin. Menen nukkumaan heti, kun saan kirjat pakattua reppuuni ja vaivun rauhattomaan uneen.

Minulla on omituinen olo herätessäni, eikä se häviä astuessani bussista koulun pihalle. Koulussa tunne vain voimistuu, enkä pysty keskittymään tunteihin. Tunne voimistuu hetki hetkeltä, ja kun kello on kymmentä vaille kaksitoista - viisi minuuttia ennen ruokataukoa - tunne tuntuu jo niin vahvana, että on vaikea edes pysyä paikallaan.

Kun kello soi ruokatauon merkiksi, ryntään ulos luokasta ensimmäisenä. Liian kiireellä! Törmään nimittäin suoraan johonkuhun, kun en muista katsoa eteeni. Lennän pyrstölleni, samoin se, johon törmään. Kädessäni ollut kirjapino leviää pitkin lattiaa.

"Katsoisit eteesi!" hän kivahtaa.

"No sori, en..." nostan katseeni häneen, enkä saa enää sanaakaan suustani. Katson järkyttyneenä hänen kasvojaan. Hänellä on aivan samanlaiset kapeat kasvot ja ruskeat tuuheat hiukset kuin minulla. Hänen silmänsä ovat jään siniset, mutta muuten samanlaiset kuin minulla. Jos hän olisi tyttö, olisimme täydellisen identtiset lukuun ottamatta silmien väriä.

Aika tuntuu pysähtyneen. Istumme keskellä käytävää, levinneet koulukirjat ympärillämme. Hän tuijottaa minua hämmentyneenä, ja minä tuijotan takaisin. En kiinnitä enää mitään huomiota ihmisiin, jotka tuijottavat meitä. Hän ojentaa kätensä minua kohti ja minä tarraan siihen henkeni edestä. Jokin sisälläni napsahtaa poikki, mutten edes huomaa sitä. Huomaan vain pojan, joka tuijottaa minua. Tunnen, kuinka silmäni kostuvat. Hänenkin silmissään kimaltaa.

Hetki särkyy, kun kuulen Chrisin huutavan käytävän toisesta päästä nimeni. Poika ravistaa kätensä vapaaksi, hyppää sulavasti pystyyn ja mitään sanomatta lähtee juoksemaan kohti ulko-ovea.

"Odota! A-Arthur!" kiljun hänen peräänsä ja tunnen kuinka silmäni tulvivat yli. En jaksa välittää, vaikka epäilemättä puoli koulua katselee uteliaana minua, vaan annan kyynelten tulla ja nyyhkytän kovaan ääneen. Se oli hän! Se ei voinut olla kukaan muu kuin hän. Minun veljeni. Mitä hän teki täällä? Miksi hän ei jäänyt juttelemaan? Miksi? Miksi?

Ethan puhui totta. Ainakin osittain. Miksi olin niin kusipää hänelle?

Tajuan hämärästi, että joku hokee nimeäni ja yrittää kysyä, olenko kunnossa. Se sama joku nostaa minut varovaisesti kainaloista ylös seisomaan, mutta jalkani eivät kanna. Olenko shokissa? Miksi veljeni näkeminen vaikutti minuun näin voimakkaasti? Ei tämä ole normaalia! Joku nappaa minut syliinsä, mutta minä vain itken. En voi lopettaa!

"Shh.. Ei mitään hätää!" kuulen Chrisin hätääntyneen äänen. Se joku on siis hän.

"Mitä tapahtui? Tekikö hän sinulle jotain?" Opettaja. Yritän sanoa jotain, yritän lopettaa itkemisen, mutta en voi. Minä näin veljeni, ja jotenkin tunnen jonkin muuttuneen sisälläni. Jokin on rikkoutunut.

"Asleigh! Sano jotain!" Chris on jo epätoivoinen. Hän laskee minut johonkin pehmeälle ja yritän puristaa hänen kättään, mutta minulla ei ole voimia.

"E-Et-han!" saan soperrettua ääni täristen. Miksi hänen nimensä on ainoa, mitä saan sanottua? En tiedä. En tosiaan tiedä.

"Haluatko, että haen hänet?" Chris kysyy järkyttyneellä äänellä. Ei! En halua! En tiedä miksi edes sanoin hänen nimensä?

"Ash!" joku huutaa. Ei, ei hän! Nostan tärisevät kädet kasvoilleni. En haluaisi, että hän näkee minut tässä tilassa. En olisi halunnut kenenkään näkevän tätä.