Avain

13. Luku: Ethanin näkökulma

//Kiitokseksi kaikille, jotka  ovat jaksaneet tykätä ja kommentoida, luku Ethanin näkökulmasta ;) 

Tiiän, että tää voi olla vähän sekavaa, mutta tosiaan Asleighin kaverit sanoo Asleighia Leighiksi ja Ethan Ashiksi :D Älkää siis ihmetelkö, että mistä tuo Ash yhtäkkiä ilmestyy tähän tarinaan ;)

Heti kun kuulen hänen itkunsa, tajuan mitä on tapahtunut. Painukoon Arthur kuuseen, miksi sen piti tulla kesken koulupäivää tänne!

Menen varovasti lähemmäs. Asleigh makaa matalalla sohvalla, eikä voi lopettaa nyyhkytystään. Hän suojaa kasvojaan tärisevillä käsillään. En haluaisi nähdä häntä tuossa tilassa. Hänen kauniita poskiaan kyynelten juovittamina, hänen käsiään tärisemässä hillitsemättömästä ja tuota epätoivoista nyyhkytystä. En haluaisi nähdä ketään tuollaisena.

Muistan sen hetken, kun olin itse tuossa tilassa. Se oli kamalaa. En vain voinut lopettaa itkemistä, kun tunsin sen napsahduksen sisässäni. Kun jokin napsahti poikki. Itkin kokonaisen päivän, eikä se kuulemma edes ole pitkään. Jotkut itkevät monta päivää putkeen. Toivon, ettei Ash kuulu niihin, jotka itkevät yli päivän. Tiesin, että tämä oli luultavasti Ashilla edessä, vaikka yritimmekin estää sitä välttämällä Arthrin ja Ashin välisiä kontakteja. Kai se sitten oli tuhoon tuomittu yritys yrittää vältellä Arthuria, kun Ash ei kerran suostunut uskomaan minua, mutta miksi tämän piti käydä juuri kesken koulupäivän? Niin, että kaikki ihmiset näkevät?

Kaksi opettajaa seisoo järkyttyneinä vieressä, ilmeisesti miettivät, pitäisikö soittaa ambulanssi. Niin ei saa käydä, minun on vietävä Ash pois täältä. Se ärsyttävä ihminen, Chris, on kyyristynyt Ashin viereen ja yrittää epätoivoisesti saada Ashin lopettamaan itkemisen. Tekisi mieli tappaa hänet. Mutta ei. Ash ei ikinä antaisi anteeksi. Ja Arthur suuttuisi.

Opettajat yrittävät estää minua menemästä lähemmäs, mutta en välitä. Huitaisen heidän eteen tulevat kätensä pois ja selitän olevani Ashin serkku ja että voin auttaa häntä. Paskat, kukaan ei voi. Mutta olen päättänyt auttaa Ashia, vaikka itkua en saisikaan loppumaan. Chris mulkoilee minua murhaavasti ja sähähtää käskyn häipyä. Ash kuulemma vihaa minua, eikä halua nähdä minua juuri nyt. Hah! Olen ainoa, joka täällä voi helpottaa hänen oloaan vähääkään, joten tönäisen Chrisin sivuun ja kumarrun Ashin viereen.

Lasken käteni hänen olkapäälleen.

"Ash, minä tässä," kuiskaan rauhallisesti. Hän tarraa minusta kiinni kuin henkensä kaupalla. Tunnen hänen pienet kätensä selässäni, kun hän yrittää epätoivoisesti lopettaa itkunsa. Opettaja huokaa hieman helpottuneena. Halaan häntä tiukasti takaisin. Kuulen Chrisin älähtävän mustasukkaisesti, mutta en välitä hänestä, vaan istun varovasti matalalle sohvalle siirtäen hänet puolittain syliini.

"Sinä siis näit hänet?" kysyn mahdollisimman lempeällä ja rauhallisella äänellä ja silitän hellästi hänen hiuksiaan. Äh, totta kai hän näki, kun kerran reagoi noin. Hän haukkoo henkeään, nyökkää pienesti rintaani vasten ja kätkee kasvonsa olkapäähäni. Paitani on litimärkä ja venynyt selästä, kun Ash halaa minua henkensä edestä 

"Sinä siis tiedät tästä jotain?" Chris huudahtaa suuttuneena. Hän inhosi minua jo aiemmin, mutta nyt hän vihaa minua, koska Ash turvautuu minuun. Nyökkään hänelle kuitenkin. Kai hänkin on huolestunut Ashin tilasta ja yritti tosissaan olla avuksi.

"Mitä tapahtui?" hän tivaa. Eikö hän tajua, ettei nyt ole oikea hetki?

"Hän saa silloin tällöin tällaisia itkukohtauksia. Nyt hän näki veljensä pitkästä aikaa, ja se jotenkin laukaisi kohtauksen," sepitän. Ashin itku yltyy ja mulkaisen Chrisiä vihaisesti. En aio selitellä sen enempää. Ash saa tehdä sen, kunhan vain saa itkunsa ensin loppumaan.

"Hengitä rauhallisesti sisään ja ulos. Sisään ja ulos, juuri noin," rauhoittelen Ashia ja keinutan häntä puolelta toiselle. Kumma kyllä hänen itkunsa vaimenee pieneksi nyyhkytykseksi ja lopulta lakkaa kokonaan. Hän nukahtaa syliini. Olen ihmeissäni. Miten ihmeessä hän pystyi lopettamaan näin pian? Sen ei pitäisi olla mahdollista!

Opettajat näyttävät huojentuneilta ja Chris vihaiselta. Todella mustasukkaiselta.

"Sopii varmaan, että vien hänet kotiin? Minulla on avain hänen kämppäänsä," kysyn opettajilta. He nyökkäävät vakavina. Chrisin silmät leviävät ja tajuan, että Ashilla on hänelle aika paljon selitettävää myöhemmin.

"Sinä." sanon tiukasti Chrisille, "Tule huomenna koulun jälkeen katsomaan häntä, olen varma, että hän arvostaisi sitä."

Ennen kuin Chris ehtii sanoa mitään, nostan Ashin syliini ja huikkaan vielä: "Äläkä tuo paljoa porukkaa mukanasi!"

Sen enempiä puhelematta kävelen parkkipaikalle ja keplottelen autoni oven auki. Olen sulaa katsoassani syliini käpertynyttä tyttöä. Hänen kätensä ovat nyrkissä rinnallani ja hän on painanut kasvonsa kainalooni. Keplottelen hänet makaamaan takapenkille ja istun itse kuskin paikalle. Kurvaan varovasti parkkipaikalta ja suuntaan kohti Ashin kämppää. Onneksi Ash unohti ottaa minulta avaimet pois häätäessään minut!

Perillä nostan Ashin varovasti syliini ja kiipeän portaat ylös oikeaan kerrokseen. Keplottelen oven auki laskematta Ashia hetkeksikään alas. Hän ei liikahdakaan, tuhisee vain rauhallisesti rintaani vasten. Niin suloista! Mutta hän on vain parhaan kaverini pikkusisko, ei mitään sen enempää, vakuuttelen itselleni.

Potkaisen oven perässäni kiinni ja silmäilen pientä huoneistoa. Mikään ei ole muuttunut, mutta toisaalta lähdöstäni on vain viikko. Huh. Tuntuu kuin siitä olisi vähintään kuukausi.

Lasken Ashin sängylleen ja peittelen lämpimästi. Olen jo lähtemässä keittiöön keittämään kahvia, kun nyyhkytys alkaa uudelleen. Kiroan mielessäni ja palaan hänen luokseen. Tiesinhän minä, ettei tämä voi sujua näin helposti! Hän ei ole avannut silmiään, joten luulen, että hän on vielä unessa. Alan silittää hänen poskeaan rauhoittavasti. Nyyhkytys lakkaa sekunnissa. Säpsähdän pystyyn, ja nyyhkytys alkaa uudelleen. Mitä täällä tapahtuu? Saanko minä hänet lopettamaan itkemisen? En voi uskoa tätä!

Mietin vain hetken, ennen kuin pujahdan hänen viereensä peiton alle ja otan hänen kätensä omaani. Jos tämä on sitä, mitä hän tarvitsee, teen sen ilomielin. Siis Arthurin takia! Hän painautuu tiukasti vasten rintaani ja painaa päänsä kaulalleni. Hän on ihanan lämmin. Ennen kuin huomaankaan, olen vaipunut itsekin uneen.

"Ethan?" Ash kuiskaa herättäen minut. Avaan silmäni hitaasti, ja näen Ashin sinivihreät silmät. Ne olivat ennen vihreät, mutta ne ovat alkaneet jo muuttua sinisiksi. Jään sinisiksi, samanlaisiksi kuin Arthurilla ja minulla.

"Kerro."

"Minulla on hirveä jano!"

Huokaisen syvään. Tämän piti olla Arthurin heiniä! Minä en todellakaan olisi halunnut lähteä hänen kanssaan metsästämään, mutta ei kai tässä muukaan auta.

"Ethan?" hän kysyy pienellä, heiveröisellä äänellä, joka ei ollenkaan vastaa hänen normaalia äänensävyään.

"Kerro."

"Minä... Minun tekee mieli... Ve-verta?" hän kuulostaa järkyttyneeltä. 

"Tiedän, pikkuinen. Meidän pitää lähteä metsästämään."

"Puhuit siis silloin... totta? Ja miksi sinä olet yhtäkkiä noin kiltti?"

"Voin minä olla ärsyttäväkin, mutta sinä tarvitset ravintoa. Nyt." sanon ärsyyntyneenä ja nousen ylös. Ash seuraa minua horjuvin askelin, ottaen tukea seinästä. Hän ei meinaa pysyä pystyssä.

"Tule. Otan sinut reppuselkään, sillä tuota vauhtia emme pääse ikinä syömään," huokaisen, ja hän kipuaa helpottuneena selkääni. Arthur saa vielä maksaa tästä!