"Oletko kunnossa?" Chris kysyy huolestuneen kuuloisena ja pyyhkäisee poskelleni vierähtäneen kyyneleen pois. En kykene kuin nyökkäämään. Elämäni on niin sekaisin, Chris ja Benkin todennäköisesti pitävät minua hulluna.
En tiedä mitä tehdä! Olen aivan eksyksissä.
Kaikki on vain romahtanut! Ensin romahti kaikki, mihin uskoin. Kaikki mihin tukeuduin, kun minulla oli vaikeaa. Silloin ennen pystyin vastoinkäymisten tapahtuesssa todeta, että se on vain elämää, elämästä on selvittävä. Silloin ei ollut toivoakaan paremmasta.
Sitten tuli toivoa. Luulen, että toivo on se, joka saa minut vielä romahtamaan. Yhtäkkiä onkin toivoa, ystäviä. Olin onnellinen! Ne pari viikkoa olivat elämäni onnellisinta aikaa. Kyllähän minä tiesin, ettei se hyvä tulisi kestämään.
Sitten kuvioon tulivat Ethan ja Arthur. Vihaan uskomattoman paljon heitä kumpaakin! He sekoittivat elämääni entisestään. Nyt olen vampyyri, vielä pahemmin eksyksissä ja minulla on harvinaisen paskamainen veli. Romahdus on taattavissa millä hetkellä tahansa!
Veljeni on täysi kusipää, siitä olen varma. Juuri sellainen, jolle on kaikki kunnioitus ja valta noussut päähän.
"En vain ole kovin varma, haluanko tavata Arthuria enää uudestaan tänään," soperran. En ole huomaavinanikaan hänen nyrkkiin puristuneita käsiään. Ben rutistaa minua ja kuiskaa korvaani:
"Ei millään pahalla, mutten oikein usko pitäväni veljestäsi."
Se saa minut hymyilemään hieman.
"Arvaa mitä? En minäkään!" naurahdan. Chris näyttää selvästi rauhallisemmalta jo, kun näkee minun rentoutuneen. Voi paska! Hän varmaan luuli, että saisin uuden nyyhkytyskohtauksen. Hän ei tiedä, että se oli ainutkertainen 'kokemus', muistutan itselleni.
"Ei -... Kello on jo kymmenen yli, me myöhästyttii kaikki kolme!" ähkäisen katsahtaessani kelloa. Ben hätkähtää kuin sähköiskun saaneena ja lähtee pinkomaan kohti luokkaa äristen voimasanoja. Me Chrisin kanssa emme voi kuin nauraa.
"Minä taidan jäädä rauhoittumaan tänne käytävään ainakin tämän tunnin ajaksi," huokaisen ja viiton Chrisille, että hän voi mennä jo.
"Jään tänne kanssasi?"
"Kiitos. Oikeasti. Olet ihana!"
Chris kurottuu helpottuneena painamaan huulensa poskelleni. Jäykistyn sekunnissa.
Liian lähellä! Nälkä!!! Hirveä jano!
Arthurin kanssa jutteleminen näyttää vahvistaneen saalistajan viettiääni, tajuan kauhuissani. Salamana olen tönäissyt Chrisin kauemmas ja kipristynyt kasaan seinää vasten. Päässäni jyskyttää armottomasti, kurkkua polttaa.
"Älä. Tule. Yhtään. Lähemmäksi!" anelen, kun Chris ottaa epäröivän askeleen minua kohti.
"En ymmärrä, Leigh? Mikä hätänä?" Hän ihmettelee.
Ruokaa. Päänsärky hellittää, eikä kurkkuasi enää polta sen jälkeen. Maista vain!
"Ei! En halua!" sähisen päässäni kaikuvalle äänelle. Chris seisoo silmät pyöreinä parin metrin päässä, mutta olen vain heikosti tietoinen hänestä. Tunnen kuinka terävät kulmahampaani viiltävät huuleeni syvän haavan.
"Leigh! Mikä sinulla on?" Chris kysyy säikähtäneenä. Hän ei välitä kiellostani vaan astuu askeleen eteenpäin.
Se riittää. Hallintani itsestäni kirpoaa ja siirryn ikään kuin sivusta katsojaksi, kun minussa vastaherännyt olento ottaa vallan.
Kurkustani pääsee matala murina. Hyökkään silmittömän raivon vallassa poikaystäväni päälle ja kaadan hänet maahan selälleen.
"Mitä hitsiä, Leigh! Mikä sinua vaivaa!?"
Säälittävää. Tuo ihmisolento ansaitsee kuoleman. Ei hän ole arvoisesi.
Huuleni kaartuvat ilkeään, hymyä jäljittelevään irvistykseen ja kumarrun lähemmäs Chrisin kasvoja.
"Onko tämä joku vitsi?"
Paljastan veitsen terävät hampaani ja kurotun vieläkin lähemmäs.
"Hehe! Tosi hurjat hampaat! Nyt voit lopettaa tämän typerän vampyyrileikin!" hänen äänensä alkaa kuulostaa jo hyvin hätääntyneeltä. Hauskaa! Pelotanko minä muka häntä?
"Voi Chris, kun tämä olisikin vain leikkiä!" naurahdan sarkastisesti.
"Voi Chris, kun voisinkin vain todeta, että tämä leikki loppuu tähän ja palata elämään niin kuin normaalit ihmiset! Ihan kuin olisin kasvattanut nämä hampaat ihan vaan huvin ja urheilun vuoksi!"
Alan suuttumaan kunnolla. Annan kaiken patoutuneen ahdistuksen muutoksestani purkautua, kun olen kerran päässyt vauhtiin. Chris tuntuu tajunneen, ettei tämä ole vitsi. Hänen hengityksensä kiihtyy, kunnes hän lähestulkoon hyperventiloi. Siirrän suuni hänen kaulansa lähelle, kaulavaltimon kohdalle.
"Voi Chris, minä vihaan tätä tunnetta kurkussani. Se palaa! Minä palan! Ja siksi minä tarvitsen sinua!"
Huokaisen liioitellun teatraalisesti.
"Vampyyrin poikaystävä. Eikö kuulostakin hienolta? Välipala. Voi, se kuulostaa vielä paremmalta!"
Hän yrittää rimpuilla irti, mutta otteeni pitää. Painan toisen käteni hänen suulleen, ennen kuin painan hampaani hänen kurkkuunsa.
"Asleigh! Irti!" Joku karjaisee selkäni takana, juuri kun olen pääsemäisilläni vauhtiin.
"Voi -..." Se sama joku tempaisee minut Chrisin päältä ja paiskaa minut selkä edellä seinään. Murahdan ja valmistaudun hyökkäämään.
Minun saaliini!
Samassa se joku on jo päälläni ja painaa napakasti kädellä henkitorveani. Köhin ja yskin. Yritän irrottaa tiukan otteen, mutta turhaan. Ote kuitenkin löystyy hieman, niin, että voin hengittää.
"Ash. Ryhdistäydy. Sinä meinasit tappaa hänet! Sinä meinasit tappaa poikaystäväsi!" Se on Ethan. Hän pitelee minua paikoillaan ja antaa aikaa rauhoittua.
Pikkuhiljaa alan tajuta, mitä olin tekemässä. Olin tappamassa Chrisiä! Minä olisin tappanut hänet!
Alan itkeä ja rentoudun hitaasti Ethanin tiukassa puristuksessa. En voi sietää itseäni! Minä tosiaan olin valmis tappamaan Chrisin!
"Nyt. Ulos täältä! Parkkipaikalle." Ethan komentaa. Nousen lähtien kompuroimaan hitaasti kohti autoa. Kaadun rähmälleni soralle. Molemmat käteni ja toinen polveni aukeavat, mutten välitä pistelevästä kivusta, vaan jatkan matkaani.
Ethan seuraa minua rivakoin askelin kantaen Chrisiä sylissään.
"Ta-Tapoinko minä hänet?" soperran kauhistuneena. Ethan ei anna minun pysähtyä, mulkaisee vain raivokkaasti kuin ruoskien minua jatkamaan matkaa.
Minä haluan ihan totta tappaa itseni! Mitä olenkaan mennyt tekemään?
YOU ARE READING
Avain
Vampire"En myöskään ehdottomasti uskonut vampyyreihin. Ehkä minun olisi pitänyt. Ehkä sinunkin pitäisi. Minä avasin silmäni liian myöhään. Enkä voinut enää perääntyä."
