Herään siihen, että oveen koputetaan. Ethan on kietonut kätensä ympärilleni, unissaan tai ihan tarkoituksella - on vaikea päätellä, kummasta on kyse -, joten joudun irroittautumaan aika kovakouraisesti. Nakkaan peiton sivuun, tarkistan peilistä, etteivät hiukseni sojota aivan miten sattuu ja ryntään avaamaan oven.
Se on Chris. Tunnen pienen syyllisyyden pistoksen sydämessäni, kun Chris kumartuu suikkaamaan suukon suulleni. Hän on niin ihana. En tunne ansaitsevani häntä.
"Mitä..." hänen silmänsä rävähtävät ammolleen, kun hänen katseensa iskostuu johonkin takanani. Pahinta aavistellen seuraan hänen katsettaan sängylleni... Ethan nukkuu sikeästi, ilman paitaa sängyssäni. Hänelle on luultavasti tullut yöllä kuuma, ja hän on riisunut paitansa, sillä se makaa rytyssä lattialla. Minun pinkki paitanikin on lattialla, siihen se jäi eilen kuin vaihdoin nopeasti vaatteita Ethanin odottaessa keittiössä. Tajuan heti, miltä tilanne sivullisen näkökulmasta näyttää ja käännyn hädissäni Chrisin puoleen.
"Chris, ei tässä ole kyse siitä, miltä se ehkä näyttää! Odota!" kiljaisen, kun hän käännähtää ympäri ja lähtee juoksemaan portaita alas. Säntään hänen peräänsä, porras kaiteen taakse, vain nähdäkseni hänen katoavan seuraavan kerroksen portaisiin.
"Chris! Anna kiltti minun selittää!" huudan pojan perään ennen kuin valahdan polvilleni. Chris. Tätä hän ei pysty ehkä antamaan anteeksi. Hän luulee, että petin häntä. Tai no, tavallaahan minä teinkin niin, useampaankin otteeseen mutta.. En kai minä edes ansaitse häntä. Petän, puren... Satutan joka käänteessä, mutta ei se ole tarkoitus. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin, en voi liikahtaakaan, vaan jään siihen. Käytävälle, ovi auki takanani, paljastaen rauhassa sängyssäni nukkuvan Ethanin.
Portaita ylös kipuaa joku naapureistani, ilmeisesti ruokakaupasta tulossa kasseista päätellen. Hän ei näytä huomaavaankaan minua, vaan jatkaa matkaansa omalle ovelleen. Ja hyvä niin. En kaipaa mitään sääliä.
Saan jotenkin voimaa palata omalle puolelleni ja vetää oven perässäni kiinni. Minun pitäisi kohta lähteä kouluun. Pystynkö minä?
Pakko. Tai Chris luulee minun jääneen tänne Ethanin takia.
Ethan avaa silmänsä, nousee unisena nojaamaan kyynärpäidensä varaan. Minä pakenen hänen katsettaan keittiöön, ennen kuin hän ehtii sanoa yhtään mitään. Keitän itselleni teetä, toivoen, että se rauhoittaisi minua edes vähäsen. Kello näyttää puolta, bussi lähtee varttia vaille, joten minulle tulee kiire. Vartti aikaa, enkä tiedä yhtään, mihin olen laittanut kaikki koulukirjani.
Puen päälleni aivan tavalliset mustat farkut ja ruutupaidan ja harjaan hiukset samaan aikaan, kun hörpin teetäni. Ethan hörppii kahvia keittiössä kaikessa rauhassa, ilman mitään kiirettä.
"Mihin sinulla on tuollainen kiire?" hän mutisee edelleen unisen näköisenä, lievästi ärtynyt vivahde äänessään.
"Bussi lähtee viiden minuutin kuluttut!" ärähdän takaisin samalla kun etsin päivän kirjoja reppuuni.
"Se meni jo kahtakymmentä vaille," hän huomauttaa ja hörppää rauhassa kahviaan.
"MITÄ?"
"Että se meni juuri äsken, noin minuutti sitten. Tänään on maanantai, joten se menee viittä minuuttia etuajassa."
Ei voi olla totta. Minä siis joutuisin odottamaan vielä puoli tuntia seuraavaa bussia ja tulisin tunnille ihan myöhässä. Se siitä. Ihan kuin tätäkin olisi tarvittu. Miksi kaikki kaatuu niskaan niin nopeaan tahtin, kaikki kerralla?
"Pääset kyydissäni," hän huomauttaa kuin maailman yksinkertaisimman asian ja menee pukemaan. En minä voi mennä hänen kyytiinsä, mitä Chris siitä sitten ajattelee? Kun Ethan palaa päällään tiukka, viinipunainen t-paita, joka oikein korostaa hänen treenattuja lihaksiaan, joudun repimään katseeni irti hänestä. En voi väittää, etteikö hän näyttäisi hyvältä. Todella hyvältä.
Punnitsen mielessäni hyviä ja huonoja puolia Ethanin kyytiin menemisestä, ja päädyn siihen, että parempi sekin, kuin myöhästyä tunnilta. Olen ollut tarpeeksi poissa.
"Mennään," Ethan huikkaa ja katoaa ovesta. Seuraan perässä.
Ethan istuu jo kuskin paikalla, kun pääsen ulos. Hän on uskomattoman nopea, jopa vampyyriksi.
"Mitä aamulla tapahtui?" Ethan kysyy välinpitämättömän kuuloisena, kun istun kartanlukijan paikalle autoon. Aion ensin olla vain hiljaa, mitä se Ethanille kuuluu, mutta sitten tajuan, että minun pitää puhua hänelle aiheesta. Että tahdon hänen jättävän minut rauhaan.
"Chris kävi ovella kääntymässä."
"Jaha. Mitä sitten?"
"Hän näki sinut, ja luuli, että meidän välillä on jotain," tokaisen mahdollisimman kylmästi ja tuijotan ikkunasta ulos.
"Luuli? Eikö meidän välillä sitten sinusta ole mitään?" Ethan tivaa ärsyyntyneen kuuloisena, ehkä jopa vähän vihaisena.
"Ei niin mitään."
"Niinkö? Ei se minusta kyllä siltä vaikuttanut eilen illalla, kun suutelit minua."
"Sinä se suutelit! Ilman minun lupaani!"
"Eipä sinulla näyttänyt olevan mitään sitä vastaankaan!"
Äänen voimakkuutemme ovat nousseet huutamiseksi. Tai ehkä paremmin sanottuna karjumiseksi. Joka tapauksessa, minä olen vihainen, Ethan on vihainen, eikä kumpikaan meistä aio jättää asiaa sikseen.
"Minulla on poikaystävä! Ihana sellainen! Olen pari kertaa retkahtanut, mutta entä sitten? Ei sen tarvitse merkitä minulle mitään, aion saada vielä Chrisin takaisin!"
Ethan pysäyttää auton bussipysäkille, ei ilmeisesti aio liikahtaakaan ennen kuin asia on selvitetty.
"Vai ei se merkinnyt sinulle mitään?" Hän tärisee raivosta.
"Ei. Ei yhtään mitään. Häivy elämästäni!" kiljun. Sydämeeni sattuu, mutta niin sattuu Chrisiinkin. Ethanin silmissä välähtää.
"Se voi olla vähän vaikeaa Arthurin takia, mutta voin kyllä jättää sinut ihan huomioimattakin, jos se kerran on toiveesi! Ei sillä, eipä se minullekaan mitään merkinnyt. Ajattelin vain, kun joku oli niin innoissaan!"
"H-hyvä niin," saan mutistua, avaan oven ja harppaan jalkakäytävälle. Kävelisin vaikka loppu matkan mieluummin kuin tulisin sen Ethanin kyydissä.
"Ihan miten vain. Vaikka olithan sinä ihan hyvää viihdettä niin kauan kuin sitä kesti," hän toteaa jäätävän kylmästi vielä sekuntia ennen kuin läimäytän oven kiinni. Se iskee sydämeeni, saa minut haukkomaan kivusta henkeä. Jään tien varteen yrittämään saada hengitykseni pelaamaan, kun Ethan kaartaa tyynen viileästi pois.
Viihdettä? Olinko minä vain Ethanille jokin hauska lelu, jolla leikkiä paremman puutteessa?? Se sattuu. Paljon, jopa enemmän kuin pitäisi. Sillä eihän hänellä ole minulle mitään väliä!
Parempi näin, yritän vakuuttaa itselleni.
...Miksi sitten tuntuu kuin kaikki murenisi? Ehkä minä alunperinkin olin oikeassa. Ehkä mitään rakkautta ei olekaan olemassa, juuri niin kuin ajattelinkin ennen kuin tulin tähän kirottuun paikkaan. Miksi minä koskaan edes muutin?
Kyyneleet polttavat silmiäni, mutta pyyhkäisen ne pois ja lähden kävelemään. En itkisi tuollaisen kusipään vuoksi. En, eihän meillä edes ollut mitään. Ehkä tämä kipu johtuukin siitä aamuisesta. Chrisistä. Totta kai johtuu, hänestähän minä välitin, Ethan on yhdentekevä, ärsyttävä paskiainen!
Kiristän vauhtia, päätän etsiä Chrisin käsiini niin pian kuin mahdollista.
//Hei kaikki! Mulla ei nyt ole mitään sen tärkeämpää sanottavaa, halusin vain kiittää jokaista kommentoijaa ja votettajaa. Kiitos! Se merkkaa mulle oikeasti tosi paljon!
YOU ARE READING
Avain
Vampire"En myöskään ehdottomasti uskonut vampyyreihin. Ehkä minun olisi pitänyt. Ehkä sinunkin pitäisi. Minä avasin silmäni liian myöhään. Enkä voinut enää perääntyä."
