Avain

24. Luku

Kehityspsykologian tunnilla oleminen on aivan painajaismaista. Sam ja Chris istuvat luokan taka-osassa, eikä opettaja ole paikalla jonkin kokouksen takia, joten saan kuunnella koko tunnin Samin omahyväistä hihittelyä ja Chrisin levottomia juttuja. Itsenäisestä opiskelusta ei tahdo tulla oikein mitään. Ben istuu vieressäni. Hänkään ei näytä tyytyväiseltä, muttei sano mitään. Hyvä niin.

Pakkaan reppuni viittä minuuttia ennen kuin tunti loppuu. Kun opettaja tulee päästämään meidät tunnilta, juoksen ensimmäisenä luokasta ulos. En enää vilkaisekaan taakseni.

Löydän Morganin ensimmäisen kerroksen kirjastosta opiskelemassa Kathenin kanssa. He istuvat kirjaston pöydän ääressä laskemassa fysiikan laskuja, mutta nostavat katseensa kirjoistaan, kun istun vapaaseen tuoliin ja painan pääni epätoivoisena käsiini. Selitän heille itku silmässä, mitä tapahtui. He kuuntelevat myötätuntoisina ja yrittävät lohduttaa, mutta oloni vain pahenee. Minähän tämän loppujen lopuksi aiheutin, eikö niin?

"Olen varma, ettei Chris oikeasti edes välitä Samista. Hän vain haluaa tehdä olosi mustasukkaiseksi," lohduttaa Kathen. Minun on vaikea uskoa. Miksi kukaan pussailisi jonkun muun takia noin huonosta syystä? Täytyy Chrisin pitää Samista, ja se nyt ainakin on varmaa, että Sam pitää Chrisistä.

"Siinä paha, missä mainitaan!" Morgan toteaa ja nyökkää jonnekin selkäni taakse, ovelle. Käännyn pahaa aavistellen katsomaan. Sam ja Chris tulevat sisään käsi kädessä, eivät näytä huomaavaankaan meitä. Kun Chrisin katse osuu minuun, hän pysähtyy paikoilleen ja on jo kääntymässä takaisin, mutta Sam vetää hänet kädestä kohti meidän pöytäämme. He istuvat alas, Sam minun viereeni ja Chris vastahakoisesti meitä vastapäätä, ainoille vapaille tuoleille.

"Moi, Asleigh! Ei ollakaan nähty pitkään aikaan!" Sam hihkaisee, kuulen ivaa hänen äänessään. Hän oikein nauttii tilanteesta. Chris tuijottaa kädet puuskassa seinää, ei aio katsoakaan minua päin.

"Chris, meidän pitää puhua," anelen välittämättä Samista pätkän vertaa. 

"No puhu sitten!" Chris ärähtää ja mulkaisee minua. 

"Kahdestaan." 

"Ei. Puhu nyt, jos aiot sanoa jotain," hän ärähtää, ääni kohoten niin, että kirjastonhoitaja hyssyttelee ja viittoo olemaan hiljempaa.

"Chris, meillä, minulla ja Ethanilla ei ole mitään säätöä!" kuiskaan hätäisenä. Minun pitää saada hänet uskomaan. En voi kertoa hänelle, että suutelin Ethania, sillä sen jälkeen hän ei todennäköisesti suostuisi sanomaan minulle sanaakaan. Minun on pakko saada nyt ainakin ensiksi hänet luottamaan minuun edes vähän.

"Jaha. Ja kerrot tuon minulle koska..?"

"Ei sinulla ole syytä olla mustasukkainen!"

"En minä olekaan," hän aloittaa pahaenteisesti. 

"Arvaapa mitä? Minä en jaksa enää edes yrittää kanssas! Joka kerta minä annan sinulle anteeksi, mutta sinä teet vain taas jotain, joka loukkaa minua!" hän karjaisee, mulkaisee minua rumasti.

"Anteeksi!" parkaisen, vaikka tiedänkin, ettei se riitä. Chris puristaa kätensä nyrkkiin ja nousee ylös vetäisten minut mukaansa. Hän vetää minut hyllyjen taakse, paikkaan jossa kukaan ei voi kuulla.

 "Se, mitä teit minulle sen jälkeen, kun Arthur kävi täällä, se oli jotain..." hän tilittää, ottaa jopa esiin sen puremisen. Hänen kätensä kulkeutuu kaulalleen, puremani kohdalle. Siinä ei ole enää mitään jälkeä, mutta hän selvästi muistelee jotain tuskaisesta ilmeestä päätellen.

"Minä en varmaan pääse siitä eroon ikinä!" hän mutisee epätoivoisena. Nielaisen kuuluvasti.

"Minä... Minä voin puhua siitä vielä Arthurin kanssa..." kuiskaan. Tiedän, ettei minun kannata vetää tähän Ethanin nimeä mukaan, enkä edes ole väleissä Ethanin kanssa, joten en todellakaan mene kyselemään häneltä yhtään mitään.

"Ei tarvitse. Puhuin hänen kanssaan. Opin kyllä pysymään kotona aina oikeaan aikaan." 

Minulla ei ole hajuakaan, mistä hän puhuu. Kai se puolivampyyri juttu onkin vähän monimutkaisempi kuin tiesinkään.

"Anna anteeksi. Tiedät, että menin aivan sekaisin," anelen.

"Mistä voisin tietää, ettet tee sitä taas uudestaan? Sillä kertaa sinä vain todennäköisesti tapat minut, kun ei ole sitä ihmissutta, Galea apuna!"

Se kirpaisee. Pahasti, sillä se on totta. Miten ihmeessä hän voisi ikinä luottaa minuun? Chris tärisee raivosta. Hän painaa silmänsä kiinni tiukasti, ja kun hän avaa ne, tuttujen lämpimän ruskeiden silmien tilalla on hehkuvan siniset, täsmälleen samaa sävyä kuin omani. Henkäisen.

"Si-sinun silmäsi!" 

"Eivät ne ole vielä mitään! Niitä pystyy helposti hallitsemaan, mutta katso näitä!" hän karjaisee ja avaa suunsa. Terävät kulmahampaat. Vampyyrin hampaat.

"Olen yliluonnollisen voimakas ja kuulen paremmin kun ennen. Ei se vielä mitään, ne ominaisuudet saattavat joskus helpottaa elämää. Mutta aina täydenkuun aikaan menen kuulemma ihan sekaisin!"

"Chris!" kiljaisen hädissäni, kun hän jysäyttää nyrkkinsä seinään.

"Minä voin purra ihmisiä!" hän kuiskaa ja marssii takaisin pöydän ääreen jättämättä minulle lainkaan puheenvuoroa.

"Minusta voi pian tulla samanlainen hirviö, kuin sinä, jos jatkamme näin!" hän lausahtaa myrkyllisesti, vaikka onkin jo istumaisillaan paikoilleen. Kaikki kuulevat. Vai hirviö. Olisi nyt saman tien käyttänyt oikeaa nimitystä, kailottanut koko koululle vampyyreista ja ihmissusista ja... Hän ei ilmeisesti välitä, vaikka voisi itse joutua silmätikuksi jutun takia.

"Yritä pitää mielessä, mitä Arthur sanoi sinulle eilen illalla. Olen tosissani!" 

"Uhkailetko sinä minua?"

"Jos haluat tulkita sen niin!" kiljaisen ja säntään ulos kirjastosta, ulos koko koulusta. 

Koulun edessä odottaa bussi. En tiedä yhtään, mihin suuntaan se on menossa, eikä hirveästi edes kiinnosta. Hyppään kyytiin, vien bussikorttini kortinlukijan läpi ja istun ensimmäiselle vapaalle istuimelle. Maisemat vilisevät ohi, mutten jaksa kiinnittää huomiota siihen, mihin olen menossa.

Jään pois sattumanvaraisesti kolmannella pysäkillä. Toisella puolella tietä on sama sale, jossa teen yleensä ruokaostokseni. Mikä tuuri, tästä ei ole pitkä matka kotiin.

Jano polttelee kurkkuani, minun täytyy tehdä töitä itsehillintäni eteen, etten hyökkää kenenkään kimppuun siinä kaikkien näkyville. Pujahdankin hämärälle sivukujalle niin pian kuin mahdollista.

Kurkkua polttelee ja päätä särkee. Pakko saada pian verta. Kuin merkistä kujalle astuu joku juuri silloin, enkä edes ehdi vilkaista, kuka hän on, vaan vedän hänet sivuun ja upotan hampaani hänen kaulaansa.