Herään keskellä yötä. Joku on kietonut kätensä ympärilleni ja hengittää rauhallisesti hiuksiini. En ensin muista illan tapahtumista mitään, mutta sitten mielikuvat palaavat mieleeni ja tajuan, kuka minua pitää sylissään. Yritän irroittautua varovasti Ethanin syleilystä. Hänen kätensä eivät liikahdakaan, ne ovat muodostaneet rautaisen häkin vartaloni ympärille. Odotan ahtaissa opaikoissa kokemaani ahdistuksen tunnetta, mutta sitä ei tule. Lopulta päätän antaa olla, minulla on siinä jotenkin ihanan turvallinen olo. Huokaisen ja suljen silmäni nojautuen kuitenkin mahdollisimman kauas Ethanista.
Seuraavan kerran avaan silmäni vasta, kun kuulen herätyskelloni ärsyttävän kiljunnan. Vedän oeiton pääni yli ja toivon, että se peittää herättyskellon äänen. Onnekseni joku sammuttaa sen ja antaa minun nukkua vielä vähän. En kiinnitä siihen huomiota, vaan nukahdan tyytyväisenä uudelleen.
"Herätys!" joku tempaisee peiton päältäni. Kiljaisen säikähdyksestä ja avaan silmäni. Edessäni seisoo suihkunraikas Ethan ilman paitaa. Hän kuivailee hiuksiaan minun pyyhkeelläni. En saa sanaakaan suustani, enkä revittyä katsettani irti hänestä. En ilmeisesti ole oikein aamuihmisiä. Hän näyttää super komealta kosteat hiukset pörröttäen joka suuntaan ja ilman paitaa. Tai äh, unohtakaa!
"Sinusta en tiedä, mutta minä ainakin aion ehtiä ajoissa matiikantunnille," hän sanoo ärtyneesti, niin kuin aina. Miksi hän on täällä jos häntä kerran ärsyttää noin paljon? Lähtisi jo. Satun katsomaan kelloa. Kahtakymmentä vaille. Tunti alkaa tasalta. Bussi on jo mennyt! Myöhästyn siis ja reilusti! Matkaa on neljäkilometriä, kävellen siihen menee ainakin puoli tuntia. Hyppään sängystä ylös ja juoksen vessaan. Harjaan hiukset ja hampaat yhtä aikaa, vedän päälleni ensimmäiset käteeni sattuvat vaatteet ja nappaan reppuni. Ethan on sillä aikaa tehnyt minulle voileivän. Inahdan kiitoksen ja lähdemme laskeutumaan portaita alas. Miksi tässä talossa ei voi olla hissiä?
Rynnin alas hirveää vauhtia, Ethanin seuratessa perässäni rauhallisesti naureskellen. Avaan ala-oven ja lähden jo kävelemään reipasta vauhtia kohti koulua, kun tunnen käden olkapäälläni. Ethan. Antaisi nyt edes ehtiä kouluun!
"Tarvitsetko kyytiä?" hän kysyy ja vetää minut parkissa seisovan, kiiltävän mustaan auton luokse. Hän avaa minulle kohteliaasti oven. Pujahdan kiitollisena istumaan pelkääjän paikalle. En todellakaan halua olla myöhässä heti ensimmäisenä koulupäivänä.
"Älä murustele, ellet tahdo siivota koko autoa," hän tuhahtaa ja kiertää omalle puolelleen. Muistan vasta silloin hänen antamansa leivän. Haukkaan siitä ison palasen.
Ethan on loistava ajamaan. Hän peruuttaa auton sulavasti parkista ja kurvaa tielle. Hän ajaa makuuni liian lujaa, ylinopeutta, mutten viitsi mainita hänelle siitä. Ainakin ehdin kouluun.
Ethan kurvaa koulun pihaan seitsemää minuuttia vaille, meille jää reilusti aikaa ehtiä matiikan tunnille. Mutisen kiitoksen ja toivon, ettei kukaan näe minun nousevan Ethanin autosta. En tajua yhtään hänen motiivejaan. Miksi hän halusi nukkua yönsä vieressäni, kun emme edes tunne toisiamme? Päivänvalossa ajatuskin tuntuu älyttömältä. Ja miksi ylipäätään annoin hänen jäädä?
Kiroan huonoa tuuriani, kun näen talon vieressä Chrisin porukan tuijottamassa meitä. Heilautan kättäni ja kävelen reippaasti heidän luokseen. Ethania ei näytä kiinnostavan, hän jatkaa matkaansa meistä välittämättä.
Irvistän tervehdykseksi ja mietin jälleen, miten minun on niin helppo olla heidän kanssa. Kaikki tuijottavat minua hämmentyneinä, ihan kuin olisin jotenkin erilainen kuin eilen.
"Sä ja Ethan. Mistä tunnette?" kysyy Chris ja siristää silmiään. Huomaan, ettei hän pidä Ethanista, mutten edes viitsi kysyä syytä.
"Ei me tunnetakaan. Nukuin pommiin ja hän tarjosi kyytiä," kohautan olkapäitäni. En todellakaan ole kertomassa heille, kenen kainalossa nukuin viime yön. He katselevat minua epäluuloisesti.
YOU ARE READING
Avain
Vampire"En myöskään ehdottomasti uskonut vampyyreihin. Ehkä minun olisi pitänyt. Ehkä sinunkin pitäisi. Minä avasin silmäni liian myöhään. Enkä voinut enää perääntyä."
