"Chriiiis, kiltti?" Hän lepertelee ja räpsyttelee silmiään tavalla, johon moni poika lankeaisi alta aika yksikön. Se ei kuitenkaan tehoa minuun, murahdan vain ties kuinka monennen kerran kieltävästi.
"Chris, minulla on oikeus tietää, mitä se raivohullu exäsi on sinulle tehnyt!" Hän mankuu ja mutristaa huuliaan.
"Mikä oikeus muka?"
"Tyttöystävän oikeus!"
"Tuhannen kerran, sinä et ole minun tyttöystäväni," ärähdän. Sam ei ole siitä moksiskaan, jatkaa vain anelemistaan. Kadun tosissani raivoamistani Asleighille. Ensinnäkin, se tapahtuma ei oikeastaan ollut hänen vikansa, ei hänkään tahtonut olla mikään vampyyri. Eikä tämä puolivampyyrijuttu ole ihan niin hirveää kuin kuvittelin. Voisin elää jotakuinkin normaalia elämää, ainoastaan puolikuun aikaan muuttuisin olemukseltani vampyyriksi. Eli toisin sanoen, minun pitää ainoastaan kerran kuussa teljetä itseni jonnekin, missä saan mahdollisimman vähän tuhoa aikaan.
Ja sitten se puoli, että aistini ovat paljon tarkemmat kuin ennen. Etenkin hajuaistini on parantunut, eilen kävellessäni kaupungilla haistoin vastaankävelevän ihmissuden, ja vaihdoin nopeasti suuntaa. Arthurin mukaan sitä parempi, mitä enemmän välttelen ihmissusia ja vampyyreja.
Toinen asia, miksi kadun sanojani, on se, että nyt Sam on kimpussani koko ajan. Hän haluaa palavasti saada tietää, mikä mieleni muutti Leighin suhteen.
Olen kuitenkin vihainen Leighille siitä, että tämä petti minua. Tosin hän väitti, ettei se ole totta. En tiedä, mihin uskoa! Painan pääni käsiini. Kunpa... Kunpa sitä Ethanin paskiaista ei olisikaan.
Kaikki olisi niin hyvin.
Tai ehkä ei, mutta niin ajatteleminen saa oloni tuntumaan paljon paremmalta.
"Minun täytyy mennä... etsimään Ben," mutisen Samille.
"Älä viitsi, juurihan te juttelitte," Sam tuhahtaa.
"Ehkä minä sitten etsinkin Kathenin, tai..."
"Ehkä minä tulen mukaasi?" hän iskee silmää ja hymyilee patenttihymyään.
"Minun täytyy nyt vain olla hetkin rauhassa, jooko?"
Hän tuhahtaa.
Olen juuri nousemaisillani ylös tarkoituksenani todellakin etsiä käsiini Ben tai Austin tai Kathen tai kuka vain, kun kirjaston ovi aukeaa ja sisään tulvahtaa tuttu tuoksu.
Asleigh.
Henkäisen nähdessäni tytön, joka livahtaa vaivihkaa sisään ja silmäilee ympärilleen kuin etsien jotakin. Jotakuta: Minua. Hänen katseensa kiinnittyy silmiini, enkä minä voi rikkoa katsekontaktaktia. Vampyyrin silmät, puhtaan jään siniset, näyttävät surullisilta. Niissä näkyy ahdistusta ja pelkoa. Olenko minä syy siihen vai joku muu?
Hakkaan Ethanin, jos se syy on hän.
Hänen kasvoillaan on kyyneleitä, ja suu on jähmettynyt ilmeettömäksi viivaksi.
"Chris," hän sanoo. "Meidän pitää jutella."
Sydämeni hypähtää kurkkuun. Hänellä on kaunis, sointuva ääni. Huomasin sen jo ensi tapaamisellamme, silloin kiven päällä hänen laulaessaan jotain kaunista laulua. Ja hän on niin kaunis. Ryhti kuin kuningattarella.
Vampyyrien kuninkaallinen, niin minulle sanottiin. "Ei sinulla ole mitään mahdollisuuksia häneen, saastainen puolivampyyri!" Arthur minulle sähähti heti, kun sai tilaisuuden niin, ettei Leigh kuullut. Ja varmasti hän oli oikeassa. En minä merkitse mitään Ethanin rinnalla, se on loppujen lopuksi pohjimmaisin syy siihen, että laitoin poikki. Tiesin koko ajan, että Ethan onnistuu hurmaamaan Leighin hetkellä millä hyvänsä. Ja hän on vampyyri, joten hänellä olisi kaikki edellytykset Leighin poikakaveriksi.
Toisin kuin minulla.
Leigh viittoo minua luokseen. Nousen pöydästä. Sam yrittää tarrata minuun kiinni estääkseen minua lähtemästi, mutta en välitä. Kyyneleet kohoavat punatukan silmiin, kun valitsen taas kerran Leighin hänen sijastaan. Tai ehkä minä vain kuvittelen, sillä hän marssii pois niin nopeasti, etten ehdi varmistua asiasta.
"Niin?"
"Mi-minä... Halusin tulla vain hyvästelemään," hän änkyttää katse lattiassa. Hyvästelemään?
Kai minä toivoin, että hän olisi tullut vielä pyytämään anteeksi. Että hän olisi selittänyt minulle kaiken, niin, että olisin voinut antaa anteeksi. Kaiken. Mitä väliä jollakin Ethanilla? Minä todella olisin halunnut antaa anteeksi ja katsella kuinka hymy leviää hänen kasvoilleen ja haudata kasvoni hänen hiuksiinsa ja...
Kaikkein eniten olisin tahtonut suudella häntä.
"Miksi sinä tahdot hyvästellä?" saan kysyttyä.
"Minä muutan. Arthurin luokse," hän huokaa, eikä edelleenkään katso minua silmiin.
"Miksi?" henkäisen ääneni pettäessä.
"En voi muutakaan," kyyneleet vierivät taas pitkin hänen kauniita kasvojaan ja torjun halun pyhkäistä ne pois.
"En minä ihan totta olisi halunnut satuttaa sinua sillä tavalla. Uskothan sinä sen, Chris, uskothan?" hän kohottaa katseensa silmiini.
"Uskothan?"
Uskon minä. Mutta en voi kuin nyökätä.
"Niin, että..." hän vetäisee syvään henkeä, "Tämä kai sitten oli tässä."
Tunnen kuinka kyyneleet valuvat pitkin poskiani, mutta hän ei näe niitä. Hän on jo kääntynyt pois päin, lähtenyt luotani.
Tämä ei ole romanttinen elokuva. Minä en huuda hänen nimeään, eikä hän käänny takaisin suutelemaan minua. Minä en suostuttele häntä jäämään, en tee mitään. Eikä hän jää.
Annan hänen mennä, vaikka tunsin häntä kohtaan enemmän kuin ketään muuta kohtaan koskaan aiemmin. Vaikka olen varma, että Ethan seuraa häntä sinne, minne hän on menossa ja saa hänet lopulta itselleen. Vaikka en luultavasti koskaan enää tule näkmään häntä.
Annan hänen vain mennä.
//Tästä tuli nyt vähä tavallista lyhyempi luku, ihan vaan koska en halua vaihtaa näkökulmaa kesken luvun. Kuten ootte ehkä huomannu, mää rakastan dramaattisia käänteitä, joten sanokaa vaan jos menee yli :'D
Superhyper iso kiitos teille, jotka ootte alkanu seuraan mua täällä wattpadissa ja kommentoinu votennu tms! :)
YOU ARE READING
Avain
Vampire"En myöskään ehdottomasti uskonut vampyyreihin. Ehkä minun olisi pitänyt. Ehkä sinunkin pitäisi. Minä avasin silmäni liian myöhään. Enkä voinut enää perääntyä."
