Seison yksin tyhjässä yksiössä, keskellä olohuoneen laminaattilattiaa. Tai no, tyhjällä tarkoitan sitä, ettei täällä ole ketään muita auttamassa minua. Muuten tuleva kämppäni on kaikkea muuta kuin tyhjä. Juuri ostamani, uudet huonekalut ovat sikin sokin pitkin kahta huonettani; pienenpientä kylpyhuonettani ja oleskelutilaa, jossa yhdistyvät keittiö, makuuhuone ja olohuone. Asunto on todella pieni ja sijaitsee harmillisen kaukana tulevasta koulustani. Mutta minulle se on unelmieni täyttymys. Se on jotain, jota kutsutaan nimellä vapaus!
Kun on lähes koko ikänsä asunut siivottomassa ja laitosmaisessa rakennuksessa, jossa haisee home ja ainut oma, yksityinen tila on noin neljä neliömetriä, oppii arvostamaan omaa tilaa. Hei vaan, olen Asleigh, seitsemäntoista vuotta, ja olen viettänyt lähes kokoikäni orpokodissa keskellä ei mitään!
Siivosin koko eilisen päivän yksin kämppääni, ja nukuin yöni patjalla lattialla. Orpokodin porukka tarjosi kyllä apuaan muutossa, mutta minä en huolinut. En vihaa heitä, ainakaan suurinta osaa, mutta en myöskään pidä heistä. He ovat minulle yhdentekeviä, kuten muutkin ihmiset. En tarvitse ketään!
Menee monta tuntia, että saan upouudet kalusteeni mahtumaan asuntooni. Ihmettelette varmaan, mistä olen saanut rahaa niihin. Kun minut tuotiin orpokotiin, noin kuuden vanhana, kaulassani oli koru, ja korussa avain. Se oli tärkein tavarani, enkä antanut kenenkään koskea siihen.
Kerran minua vuotta vanhempi seinänaapurini, punatukkainen Sheila, yritti varastaa sen. Sisar Mary sanoi, että olin hyökännyt Sheilan kimppuun ja purrut hänen kättään, kunnes olin saanut sen takaisin. Sisar Mary on nunna. Yksi niitä, jotka kävivät orpokodissa siivoamassa ja laittamassa ruokaa. Mutta en välitä hänestäkään. En usko, että olen koskaan pitänyt jostain ihmisestä. Kaikki ovat minulle yhdentekeviä. Tai vihankohteitani.
En usko, että rakkautta on olemassa. On olemassa himo, joka saa ihmisen tarvitsemaan toista, mutta sekään ei ole rakkautta. Ei edes tunne. Kun näen kaksi ihmistä nuoleskelemassa kadun kulmassa, toivon, että minusta ei koskaan tule samanlaista. En halua sanoa "Minä Rakastan sinua". En tahdo valehdella. Muille, enkä varsinkaan itselleni. Ja se tarkoittaa sitä, että olen yksin, kunnes pääsen täältä pois. Kunnes elämäni päättyy.
Palataan aikaisempaan aiheeseeni, rahaan. Kun täytin kuusitoista, sain kirjeen. Kirje oli valkoinen ja persoonaton. Nimeni ja osoitteeni oli kirjoitettu siihen koneella, ja postimerkki oli halvin, mitä kaupasta sain. Kuitenkin se oli ennennäkemätöntä. Se päivä oli ilmeisesti jotenkin erityinen.
Sinä päivänä heräsin tavalliseen tapaani, hoidin aamutoimet ja pujahdin mahdollisimman huomaamattomasti keittiöön. Orpokodin rakennus on ilmeisesti ollut joskus muinoin koulu, sillä siinä on luokkia, ruokasali ja erillään oleva keittiö. Suurin osa luokista on purettu, ja tilalle on rakennettu sata pientä, vaatakomeron kokoista huonetta. Meidän huoneemme.
Keittiö oli suosikkipaikkani orpokodissa. No jaa, se oli ehkä liioitelua. Keittiö oli oman huoneeni lisäksi ainoa paikka, jossa oleminen ei ollut tuskaa. Nunnat olivat tottuneet olemassaolooni vuosienvarrella, ja minulla oli oma tuoli nurkassa. Saatoin jo pienenä istuskella siinä tuntikausia mietiskelemässä ja tarkkailemassa. Kun kasvoin, autoin tiskaamisessa ja ruuan laitossa. Oman hyötyni takia, luonnollisesti. Kun autoin, tunsin hetken olevan tarpeellinen. Se oli hetki, jolloin en ajatellut elämän olevan tarpeetonta. Nunnat eivät puhuneet minulle. Ja olin siihen enemmän kuin tyytyväinen. Muistan hämärästi, että he yrittivät aluksi, mutta kun eivät saaneet vastausta, luovuttivat viimein. En puhunut kenellekään, jos ei ollut pakko.
Mutta nyt tarinamme siitä erilaisesta päivästä ei edisty.
Siis, olin keittiössä, kun kuulin melua ruokalan puolelta. Se oli tavallista, joten en kiinnittänyt siihen huomiota. Ilmeisesti posti vain oli tullut. Sitten kuulin, kun joku sanoi nimeni. Höristin korviani, ja kuulin selvästi, että siellä puhuttiin minusta. Hämmästyneeseen sävyyn. Sitten kuulin sanan kirje. Oliko minulle tullut kirje? Se sai mielenkiintoni heräämään, harvinaista kyllä. En ollut koskaan ennen saanut kirjettä.
Pujahdin keittiönovesta huomaamattomasti ruokasaliin. He seisoivat siellä yhdessä lössissä, keskustellen kiivaasti kirjeestäni.
"Avataan se, ei jääkuningatar saa sitä tietää!" Sanoi Sheila. Minut ristittiin jo vuosia sitten jääkuningattareksi. Kun kysyin kerran nimestä kerran Antoinetelta, ainoalta tytöltä, jolle suostuin puhumaan, hän totesi:
"Olet kuulemma olevinasi muita arvokkaampi. Et koskaan ole muiden seurassa, joten he ajattelevat, että pidät itseäsi jonkin kuninkaan kadonneena tyttärenä. Ja olet kuulemma kylmä kuin jää. Et välitä muiden tunteista." En vaivautunut vastaamaan. Jälkimmäinen on kyllä totta, en välitä muista. Mutta en välitä myöskään itsestäni, joten en ajattele olevani muita parempi.
"Ette avaa. Antakaa tänne," sanoin vihaisena tullessani lähemmäksi käsi ojossa. Sheila näytti minulle kieltä ja viskasi kirjeen roskiin. Noukin sen sieltä välittämättä muiden katseista.
Olen jokseenkin varma, että on olemassa sellainen tunne kuin viha. Olen itse vihannut niin monta kertaa, etten voi olla uskomatta sen tunteen aitouteen. Se iskee, on viedä jalat alta ja yrittää saada tekemään sellaista, mitä katuu jälkeenpäin. Usein se tekee sokeaksi ja kannustaa vahingoittamaan jotakuta. En pidä vihaamisesta, mutta ainakin se on aito tunne.
Tällä kertaa en kuitenkaan suuttunut. Otin vain kirjeen ja meni avaamaan sen rauhassa keittiöön. Näin useamman kiinnostuneen katseen tuijottavan keittiön ikkunasta minua, mutten edelleenkään jaksanut välittää. Kirjeen sisällä oli koneella kirjoitettu, persoonattomaakin persoonattomampi lappu, jossa luki:
"Ethän ole hukannut avainta, Asleigh? Se on avain pankkiholviin 243, ja kaikki, mitä holvista löytyy, on sinun. Käytä ne viisaasti, ja polta tämä lappu."
Painoin numerot mieleeni, ja noudatin lapun ohjetta polttamalla sen. Ikkunasta tuijottavat silmät laajenivat hämmästyksestä, enkä voinut olla olematta lievästi vahngoniloinen. Lapun sisältö jääköön heille arvoitukseksi, ikuisiksi ajoiksi.
Seuraavana päivänä kävin pankissa, katsomassa holviin 243. Olin lentää hämmästyksestä pyrstölleni hämmästyksestä. Holvissa oli rahaa. Paljon rahaa! Enemmän, kuin olin koskaan ennen nähnyt. Ja ne olivat minun. Päätin muuttaa omilleni ja mennä oikeaan kouluun orpokodin surkean lukiojäljitelmän sijaan. Olin hetken aikaa jopa iloinen, mutta jälkeenpäin ajateltuna sekin oli vain yllättyneisyyttä. Eihän onnellisia asioita ole olemassa, eihän?
Avaan ensimmäisen neljästä muuttolaatikostani, ja otan välttämättömimmät tavarani esiin. Kello näyttää kahtatoista yöllä. En ole syönyt mitään aamupalan jälkeen, joten syön nopeasti kerrosvoileivän ja käyn nukkumaan. Huomenna on taas yksi päivä elettävänä. Yksi päivä kestettävänä. Huomenna on ensimmäinen päiväni uudessa koulussa.
//Sori, kun nämä ensimmäiset kappaleet on tälläistä synkistelyä :) Lupaan, että Asleighin mielipide elämästä tulee muuttumaan pian!
YOU ARE READING
Avain
Vampire"En myöskään ehdottomasti uskonut vampyyreihin. Ehkä minun olisi pitänyt. Ehkä sinunkin pitäisi. Minä avasin silmäni liian myöhään. Enkä voinut enää perääntyä."
