"Ala selittää. Mitä sinä teet täällä keskellä yötä?"
"Etsin sinua," ärähdän työntäen hänet kauemmas. Hän vetäytyy, mutta luo minuun odottavan katseen.
"Otitko sinä avaimeni lipaston laatikosta?" Kysyn vihaisena. Olen aivan varma, että se on hän. Sen on pakko olla. Ei Arthurilla ole ollut mitään syytä ottaa sitä, ja uskon Chrisiä, kun hän sanoo, ettei ole koskenutkaan siihen. Hän kuulosti niin pettyneeltä minuun, ettei se voinut olla vain esitystä.
Ethan kurtistaa kulmiaan, näyttää jotenkin pettyneeltä... En ole ihan varma siitä, mutta... Hän pudistaa päätään.
"Otitko sinä siis tällaisen riskin jonkin vanhan avaimen takia?" Tuijotan hänen jäisiä silmiään ja yritän etsiä niistä vastauksia. Olen täysin tietoinen, että Ethan välttelee vastaamasta kysymyksiini. Paska. Tämä ei edisty, ei lainkaan.
"Otin. Minun pitää olla takaisin kymmeneen mennessä, tai Arthur alkaa etsiä minua!" kiljaisen turhautuneena. Oliko tänne tuleminen turhaa? Aikookohan hän edes vastata?
"Sinä siis olet tosiaan lähdössä?"
"Oliko siinä jotain epäselvää sitten?" Ei nimittäin minun mielestäni. Kuultuaan vastaukseni hän käännähtää ja marssii ikkunalle, josta näkyy öinen kaupunki. Minä en uskalla liikahtaakaan, hän näyttää niin vihaiselta. Ainakin jos jotain on pääteltävissä jännittyneistä hartioista ja nyrkkiin valkoisina puristetuista nyrkeistä. Hän näyttää siltä kuin voisi räjähtää.
"Ei. Teit asian hyvin selväksi."
"Miksi sitten..?"
"Anna olla!" Ethan ärähtää äänellä, joka saa minut oikeasti pelkäämään, mitä tapahtuu seuraavaksi. Hän on melkein yhtä vihainen aikaisemmin koululla. Nyt kuitenkin mukana on jokin muukin tunne, josta en oikein saa kiinni.
Istahdan sohvalle ja nojaan selkäni selkänojaan. Se on ihanan pehmeä. Ethan ei liikahdakaan ikkunan edestä, vaan seisoo edelleen siinä. Hän on kuitenkin hieman rentoutunut. Huokaisten suljen silmäni, odotan, että hän sanoisi jotain. Hän ei sano. Ei viiden minuutin kuluttua, eikä kymmenenkään. Eikä vielä sittenkään, kun vaivun levottomaan uneen.
Uneni läpi kuulen, kun joku tulee huoneistoon. Olen jo hereillä siinä vaiheessa, kun he alkavat puhua hiljaa kuiskien, mutta pidän silmät kiinni. Haluan kuulla, mitä he sanovat, kun kaikki tuntuu niin sekavalta.
"Mitä te puhuitte?" se on Gale, aivan varmasti. Tuoksukin on tuttu. En silti avaa silmiäni.
"Arthur odottaa häntä takaisin kymmeneksi viedäkseen hänet kartanolle," Ethan kuiskaa väsyneellä äänellä.
"No, aiotko päästää hänet menemään? Sinähän tiedät, etteivät Jack ja muut aikoneet alun perinkään antaa hänen lähteä."
Hiljaisuus laskeutuu. Se saa minut järkyttymään. Miten Ethan voi edes harkita, ettei päästäisi minua menemään? Aikovatko he teljetä minut tänne? Minä luotin, todella luotin häneen! Vaikka hän onkin aina ollut kusipää, josta ei ottanut selvää. Ethan ei vastaa mitään, joten minun täytyy varautua pahimpaan. En aio jäädä tänne ansaan, vaan lähden Arthurin matkaan kymmeneltä. Paljonko kello on? Ehdinkö takaisin ajoissa?
Ja mikä tärkeintä, miten pääsisin pakoon, jos he eivät päästä minua lähtemään? Minun on pakko olla nopea ja onnistua yllättämään sekä Gale että Ethan. Ikkuna on ainoa vaihtoehto, koska aulassa on susia. Mutta sitä ei ehdi avata, joten ainoa vaihtoehto on ottaa niin kova vauhti, että ikkuna rikkoutuu. Pystynkö siihen? Selviäisinkö niin korkeasta pudotuksesta ehjin nahoin?
Se selviää vain yrittämällä.
Hyppään salamana sohvalta ja ryntään ikkunalle. Ethan huudahtaa yllättyneenä, mutta reagoi salamannopeasti ennen kuin ehdin hypätä. Hän saa kädestäni kiinni ja paiskaa lujaa lattialle. Ilmat karkaavat keuhkoistani, enkä voi hetkeen liikahtaakaan.
Käännyn selälleni. Oliko se todella Ethan? Häntä ei näy, mutta kuulen oven pamahtavan kiinni jossain päin, kun Gale tulee lähemmäs ja auttaa minut ylös. Silmiini nousee kyyneleet, vaikka yritän lujasti olla itkemättä. Kuulin joskus, että ihmiset itkevät yleensä turhautumisesta, eivät vihasta tai surusta. Minusta tuntuu, että se on totta. Minua turhauttaa. Se kusipää, johon luotin ja jopa jollain asteella pidin, paiskasi minut lattiaan ja häipyi selitystäkään suomatta. Minä vihaan, vihaan, vihaan Ethania! Todella!
"Mitä nyt tapahtuu?" pihisen edelleen hieman vaikeasti hengittäen.
"Ethan sanoi laumanjohtajalle, että tämä saa päättää, mitä sinulle tapahtuu. Olemme nyt suututtanut Arthurin, koska olemme kaapanneet sinut. Hänen on täytynyt jo huomata se, koska hän on pari tuntia sitten tullut hakemaan sinua", Gale selittää. Sen pidemmin en ole koskaan kuullut hänen puhuvan, kai hän vain säälii minua.
Ethan ei siis vaivautunut edes päättämään itse.
Shit.
---
Huhhh... Mistä sitä alottais. Vou. Jos suoraan sanotaan, olin jo päättänyt lopettaa koko tarinan kirjottamisen. Tulin pitkästä aikaa käväseen täällä ja mää en voi uskoo silmiäni! Miten näin on päässy käymään? Nuin moni on vaivautunu lukemaan tätä ja kommenteista päätellen iso osa jopa on tykänny.
KIITOS. Oikeesti.
Viime luvusta on kakskuukautta, ja mää tiiän että tää nyt on aivan liian lyhyt luku siihen verrattuna. Sorry.
Päätinki siis jatkaa, ainaki toistaiseksi. Lukuja ei tosiaankaan tuu säännöllisesti, ja päätin alkaa muokkaamaan noit lukuja alusta asti jonkin verran uusiksi, että tästä tulis hiukan mieluisampi jatkaa :) Olkaa hyvät taas astetta sekavammasta selittelystä keskellä yötä :D
Pohjoisen Tyttö
P.S Ethan on kusipää, uskotteko?
YOU ARE READING
Avain
Vampire"En myöskään ehdottomasti uskonut vampyyreihin. Ehkä minun olisi pitänyt. Ehkä sinunkin pitäisi. Minä avasin silmäni liian myöhään. Enkä voinut enää perääntyä."
