Päässäni jyskyttää ja kaula on todella kipeä. Sitä jomottaa ja pistelee. Olo on kuin katujyrän alle jäänyt. Auh.
On pilkkopimeää, ja olen jossain minulle aivan vieraassa paikassa. Joku tuntuu nyyhkyttävän seinän toisella puolella. Jos saan esittää yhden ainoan kysymyksen...
Mitä hitsiä on tapahtunut? En muista mitään!
Yritän varovasti kohottautua istumaan, mutta se tuntuu samalta kuin tuhat vasaraa hyökkäisi paukuttamaan päätäni. Tai no, mistäpä minä tiedän. En voi sanoa, että minulla olisi kovinkaan paljon kokemusta aiheesta. Vinkaisen vaipuessani uudestaan makuulle ylellisen pehmeään sänkyyn.
Minulla on todella heikko olo. En varmaan ole syönyt pitkään aikaan. Enkä juonut.
Samassa joku koputtaa oveen keskeyttäen ajatukseni.
"Niin?" ähkäisen, vaikka luulen että koputtelija olisi tullut sisään joka tapauksessa. Odotan jännittyneenä, että tunnistaisin sisään tulijan. Että saisin vähän selvennystä sekaviin ajatuksiini.
"Olet hereillä." Tumma, karhea ääni toteaa kuullessaan ääneni.
Se ei ole kysymys. En siis vaivaudu vastaamaankaan. Siristelen silmiäni, kun oviaukosta tulvii sisään kirkasta valoa, enkä tunnista sisään kävellyttä hahmoa. Hänestä näkyy vain tumma siluetti valoa vasten. Mies hän on, siitä olen varma, mutta muuten hän ei vaikuta lainkaan tutulta.
Hän napsauttaa yöpöydän himmeän valon päälle ja työntää pöydälle tarjottimen, jolla on ruokaa. Katson hänen kasvojaan tarkkaan, mutten tunnista häntä. Hänellä on jykevä leuka, isohko nenä ja leveä suu. Silmät ovat syvällä kasvoissa ja tuuheat, ruskeat hiukset pörröttävät miten sattuun. Silti hän ei näytä hullulta, vaan oikeastaan aika komealta. Ei siis sillä, olen ihan sataprosenttisesti hetero!
"Kuka sinä olet?" kysyn, vaikka kaikki vaistoni huutavat minua karkaamaan mahdollisimman kauas hänestä. Hän ei vastaa, mutisee vain jotain epäselvää. Mies tarttuu leukaani pitkillä sormillaan ja kallistaa päätäni hieman. En voi liikahtaakaan, kun hän tutkii kaulaani, painaa sormensa sitä vasten. Hän tuskin edes hipaisee, mutta se jo tuntuu erittäin tuskalliselta. Huuliltan pääsee vaimea vaikerrus.
"Et sitten kuollutkaan," hän murahtaa meilkeinpä pettyneen kuuloisena ja vetäytyy kauemmas, ottaa pöydältä mustan voidetuubin. Otan sen vastaan ja käskystä sivelen sitä varovaisesti vähän kaulaani. Se kirvelee niin, että joudun puremaan hampaat yhteen, etten huutaisi. Ilmeisesti sen pitäisi kuitenkin auttaa.
"Suostutko juttelemaan Ashleighille? Hän on tehnyt minut hulluksi, kun haluaa päästä katsomaan sinua."
Ashleigh. Miksi hän ei vain tule sisään?
"Kysytkin vielä. Totta kai!" Mies murahtaa taas jotain epämääräistä ja löntystelee tiehensä. Melkein samalla oven avauksella Leigh ryntää sisään, mutta jää kuitenkin varovaisesti seisomaan kauemmas, sängyn päätyyn.
"Missä me olemme?" kysyn heti. Ehdin jo epäillä, että meidät olisi kaapattu, mutta Leigh näyttää suhtellisen rauhalliselta. Hän välttelee katsomasta minua silmiin, mutta muuten seisoo aika levollisena sängyn päädyssä.
"Olemme... Ethanin ja Galen kämpällä," hän sanoo hiljaa, tuijottaa vihdoin silmiini kuin yrittäisi nähdä, mitä ajattelen. Hän näyttää tosi vaivaantuneelta, ehkä jopa jollain tapaa huojentuneelta. Tämä mies, joka äsken kävi täällä, oli siis nimeltään Gale. Onkohan hänkin jotain sukua Leighille? Ethanin isoveli, kenties?
"Miksi?"
"Mitä kaikkea sinä muistat?" Hän alkaa näpertelemään hiuksiaan, punoo niihin ohutta lettiä. Hyvin, hyvin vaivaantuneena.
YOU ARE READING
Avain
Vampire"En myöskään ehdottomasti uskonut vampyyreihin. Ehkä minun olisi pitänyt. Ehkä sinunkin pitäisi. Minä avasin silmäni liian myöhään. Enkä voinut enää perääntyä."
