Järki pois ja sydäntä peliin

3: Hän ei voi pelastaa minua

Vivi

Olen aina ollut pimeydessä. Se on vain osa minua, mutta hyvin suuri sellainen. En tiedä milloin minusta tuli tällainen, mutta minä kai jotenkin menetin itseni sudelleni kun muutuin. Se oli kai vain jotenkin niin iso shokki saada tietää, että on ihmissusi. Jätin jopa oman ihanan tyttöystäväni Ninnin. Hän vain muistutti menneestä ja vaikka tiesin ettemme olleet sielunkumppaneita niin tunsimme suurta vetoa toisiimme. Kaikki alkoi mennä huonosti. Riitelin vanhempieni kanssa lähes joka päivä, kouluni alkoi mennä huonosti ja minusta tuntui vain joka päivä enemmän ja enemmäm, että maailma oli minua vastaan. Vain yksi asia helpotti ja masensi minua kuitenkin entisestään oli tappaminen tai muun tuskan tuottaminen. Se oli ainoa asia mikä sai minut edes hetkeksi hyvälle tuulelle. Sain siitä jotain sairasta voimaa kun näin jonkun kärsivän.

Pari kuukautta sitten minut potkittiin laumasta ja samalla vanhempani eivät voineet tehdä muutakaan kuin vain lähteä myös pois laumasta. Muutimme tänne Ruotsista, koska täällä saisin aloittaa alusta. Toivon vaan, että saisin sen uuden alun, sillä tänne kaupunkiin tulee kaikki hylätyt sudet jotka oltiin potkittu laumasta ulos joko vanhempien kanssa tai yksin.

Tällä hetkellä olen syömässä aamiaista perheeni kanssa täydessä hiljaisuudessa.
‐Tänään sinä saat kävellä kouluun Viv, äitini Venla sanoi.
‐Se olisi hyvää liikuntaa sinulle, mutta et saa mennä tietenkään suden muodossasi, isäni Lauren sanoi.
‐Aha, vastasin välinpitämättömänä.
Siihen se keskustelu sitten päättyi. Emme puhuneet kovin mistään itseemme liittyvistä asioista koskaan. Emme myöskään puhuneet tunteistamme. Rakastin kyllä heitä koko sydämmelläni, ( jos sellaista oli minulla) mutta vuosien aikana olimme vain etääntyneet.

Se oli myös osa elämääni. Etäytyminen muista. En ollut kovin sosiaallinen vaan yleensä karkoitin kaikki ympärilläni olevat ihmiset. Olen halunnut elää jo 13 vuotiaasta asti yksin, koska silloin sain tietää, että sisälläni asui hirviö. Vaikka olin syrjäytyvä niin silti kaikki lesbot ja muut sellaiset sekä pari poikaakin lankesivat helposti minun jalkoihini, koska he pitivät minun vartaloani seksikkäänä ja kasvoni olivat heistä erityisen kauniit.

Kun olin syönyt vein astiani ja menin huoneeseeni ottamaan repun ja otin masentuneena puhelimeni jossa oli koko elämäni.
‐Hei hei muru! äiti ja isä huusivat yhtä aikaa, mutta en vastannut vaan lähdin ovesta.

Kävelin kouluun nopeasti ja selasin puhelintani 10 min. Sitten kello soi ja menin sisälle väkijoukkoon. Kävelin normaalisti siinä (nokka edelleenkin kiinni siinä puhelimessa) ja tietenkin kaikkien kädet, jalat ja kyynärpäät koskivat toisiaan, koska ihmisiä oli niin paljon. Yhtäkkiä tunsin valtavan salaman iskun ja lösähdin maahan sen iskusta. Kukaan ei tietenkään huomannut minun kaatumistani, sillä käytävä oli niin täynä. En pystynyt liikkumaan vaan olin siinä maassa makaamassa täysin shokissa. Mitä äsken tapahtui? Tyhmä kysymys sillä tiesin vastauksen, koska olin lukenut sen ihmissusi kirjan jota vanhempani pakottivat minut lukemaan.
Löysin sielunkumppanini, sillä kun sielunkumppanien ihot koskettavat toisiaan ensi kertaa niin se tuntuu kuin lamaannuttavalta salaman iskulta.

Pikku hiljaa aloin tokenemaan ja liikkumaan. Nousin ylös ja siinä 4 metrin etäisyydellä minusta oli ehkä maailman kaunein ja suloisin olento. Hänellä oli hyvin tumman siniset silmät, suloinen lyhyt tukka ja harmaat verkkarit jalassa ja verkkatakki päällään. Hän oli niin pieni ihminen, että en voinut muuta kuin tuijottaa häntä kuin joku idiootti. Hänkin katsoi minua ja pian me vain hymyilimme toisillemme. Hänen hymynsä oli kaunis ja olisin vain halunnut edes halata häntä. Tyttö oli ilmeisesti myös tuntenut salaman iskun, sillä hän näytti hämmentyneeltä ja hieman myös pelokkaalta.

Pian kuitenkin joku toinen tyttö tuli hänen luokseen ja hän kääntyi, mikä sai minut hiukan surulliseksi. Olisin halunnut katsella häntä vielä edes hetken, mutta tiesin etten voinut. Olikohan hän ihminen? Entä hänen nimensä? Sukunimi?

Silloin tajusin kuunnella vielä hiukan ja kuulin kun toinen tyttö sanoi naurahtaen:
‐Öm Milla.
Milla. Se oli siis hänen nimi. Miten ihanalta tuo nimi kuulostikaan. Aivan kuin hänen nimensä olisi tarkoitettu minun musiikikseni.

Katsoin kelloa ja huomasin olevani myöhässä. Silloin havahduin ja lähdin juoksemaan kohti luokkaani. Miksi olin näin tyhmä? En minä halua ketään tai tarvitse ketään. Sitä paitsi tuollaisella ihanalla ja suloisella tytöllä oli varmaan jo joku, vaikka se toinen tyttö.

En ole sitä paitsi koskaan tajunnut oikein sielunkumppani hommaa. Mitä järkeä niissä oli edes tai mitä siitä hyötyy? "Ikuisen onnen" ja paskat! Minun maailmassani ei koskaan mikään menisi onnellisesti enkä koskaan haluaisi ketään, tarvitsisi ketään tai saisi ketään sitoutumaan. En pääsisi vanhoista tavoistani eroon vaan luultavasti pettäisin Millaa jo heti ensimmäisenä päivänä. Minä en ansaitsisi ketään, koska olin paha. Se oli totuus. Olin paha enkä voinut tehdä sille mitään vaan jatkoin sitä. Milla ei voisi pelastaa minua vaan minä likaisisin ja saastuttaisin hänet, kunnes hän kuolisi siihen tuskaan ja sitä minä en voisi tehdä, sillä sen verran minulla oli inhimillisyyttä jäljellä.