/Anteeks kauheesti myöhäisestä luvusta. Nyt alkaa tuleen ei niin tiheään tahtiin lukuja. Syy miks on tullu lukuja niin tiheästi on, että mulla oli valtava inspiraatio kausi, jolloin tein näitä jo valmiiksi. Nyt on vähän eri asiat, mutta toivottavasti kestätte sen💕
Ja hyvää kesäloman alkua kaikille🥰 Teistä en tiiä mutta mä haluun 2 kuukaudeksi eroon koulusta😅/
Milla
Olisin halunnut jäädä Vivin kanssa tähän hetkeen ikuisuudeksi, mutta tiesin etten voi ja niin tiesi Vivikin.
Kun kello pirahti tajusin, mitä olin tekemässä ja irtauduin heti Vivistä. Tajusin myös, että minun piti mennä tunnille. Voi paska.
Katsoin Viviä ja hän minua. Sitten vain lähdin. Ja heti sen jälkeen olisin halunnut kääntyä takaisin.
En tiennyt mikä tämä tunne on mutta sen tiedän, etten ole koskaan ennen tuntenut näin. En ihastu kovin usein, mutta olin kyllä ihastunut Nikoon. Tai niin ainakin luulin. Mutta tämä tunne... En ole ikinä tuntenut näin. Se on niin kummallista ja hämmentävää. Mutta niin hassulta kuin se tuntuukin, niin minä myös pidän tästä tunteesta. Pidän siitä, kun sydämmeni alkaa hakkaamaan lujaa ja siitä, kun se valtava mielihyvän tunne tulvii kehooni aina Vivin lähettyvillä.
Keskeytän ajatukseni, kun huomaan olevani luokkani oven edessä. Olen koputtamassa siihen, mutta jokin estää minua.
/Mitä ihmettä? Milla sun on mentävä tunnille!/ järkeni huutaa.
♡Mä tiedän mikä sulla on! Haluut Vivin luo *silmän vinkkaus*♡ sydämmeni intoilee ja se on oikeassa.
/Eikä ole!/ järkeni yrittää estää, mutta en nyt halua kuunnella sitä.
Jotenkin Vivin kanssa oleminen tuntuu nyt paljon houkuttelevammalta kuin tylsä oppitunti. En ole ennen lintsannut, mutta tämä on vain yksi kerta.
Niinpä käännyn ja näen heti edessäni Vivin, joka vilkaisee minua ja on astelemassa luokkaan.
-Odota! pyydän vähän liiankin kovaan ääneen.
Hän kääntyy hämillään ja en enää tiedä mitä tekis tai sanoisin. Aivoni menevät ihan lukkoon. Apua mitä mä sanon!?
‐Niin? Vivi kysyy.
-Tuota..., aloitan.
Näytän nyt ihan idiootilta hienoa Milla.
‐No mitä? hän kysyy ja kuulen hänen äänessään naurun.
Ääh tämä on niiin noloa. Vivi ei yleensä käyttäydy noin, mutta olenhan minä aika naurettava.
‐En halua mennä luokkaan, suustani pääsee.
En tiedä mitä muuta olisin voinut sanoa. Menin ihan lukkoon.
-Mitä? hän kysyy hämillään.
-Mä....Mä....Mä mielummin oisin sun kanssa, vastaan ja haluaisin lyödä pääni seinään.
Ei tollasta sanota.
Vivi kuitenkin katsoo minua hymyillen ja sanoo:
-Okei.
Sitten hän tarttuu minua kädestä ja lähdemme ilmeisesti kohti ulko-ovea. En tiedä mistä tämä kaikki rohkeus lintsaamiseen tuli, mutta taas kerran tiedän, että syy lintsaamiseeni on Vivi.
Kun olemme koulun katoksella pysähdymme.
-No minne mennään? kysyn.
-Oho mä ajattelin pysyä tässä katoksella, hän vastaa ja naurahtaa vähän.
-No mä haluun mennä jonnekki, sanon päättäväisesti.
-Koulun alueelta ei saa poistua, hän vastaa.
‐Me lintsataan jo, joten miks pitäis jäädä kouluun? kysyn.
‐No hitto, Vivi aloittaa ja lopettaa seinään nojaamisen.
-Mennään sitten, hän vastaa hymyillen.
Lähdimme kävelemään.... Niin siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Mutta totta puhuen minua ei voisi vähempää kiinnostaa. Kunhan saan olla Vivin kanssa.
Kävelimme jonkin aikaa ja koko sen ajan tuijotin Viviä. Olin niin uppoutunut hänen kasvoihinsa, etten edes huomannut, että olimme perillä.
‐Täällä ollaan, Vivi sanoi ja katsoin ympärilleni.
Olimme näköjään jossain metsässä.
‐Missä me ollaan? kysyn.
‐Tää on metsä mikä on lähimpänä asuinalueita. Täällä on kiva olla rauhassa, hän vastaa.
Katsoin metsää kummastuneena. Olen asunut täällä koko elämäni ja en ole huomannut tätä, kun taas Vivi on asunut täällä jonkun kuukauden ja jo nyt tietää Koukkolan paikoista enemmän kuin minä. Mistä ihmeestä se johtuu?
En ehdi sanoa mitään, kun Vivi kävelee jo metsään.
‐Tuutko sä? hän kysyy.
‐Öö joo sori, vastaan hölmönä ja menen Vivin mukaan.
Käveltyämme hetken ajan metsässä pysähdyimme lopulta kauniin puron luo. Sen vieressä oli kaksi isoa kiveä, joihin istuimme.
‐No, aloitin.
‐Viihdytkö sä täällä? kysyn.
-Koukkolassako? Vivi kysyy.
‐Niin, vastaan.
-No joo aikalailla, hän vastaa huokaillen.
-Miten niin "aikalailla"? kysyn jälleen.
‐No voit varmaan itekki myöntää ettei tää paikka oo ihan täydellinen, Vivi vastaa ja hän on oikeassa.
Tämä ei todellakaan ole täydellinen paikka. Ainakaan se ei ole sitä minulle. Tämä kaupunki on täynnä ahdasmielisiä ihmisiä ja juorut leviävät heti kuin rutto, mikä on pilannut monien ihmisten elämän.
-Jep, sanon ja suuntaan katseeni maahan.
-Ei mikään kaupunki ole täydellinen, hän lisää.
-Mistä tiedät? kysyn ja nostan katseeni Viviin.
Hän huokaisee ennen kuin vastaa:
‐En mä oikeestaan tiedä. Saatta se olla vaan mä.
Katson häntä kummastuneena.
‐Millasta sun edellisessä asuinpaikassa oli? kysyn.
-Ei oikeestaan kovin kivaa, Vivi vastaa.
-Miks? kysyn taas.
‐Mä en haluu puhuu siitä, hän vastaa hieman surullisena.
Sitten tuli kiusallinen hiljaisuus.
Oli niin hiljaista, että kuulimme vain oman hengityksemme.
‐Milla, Vivi aloitti rikkoen hiljaisuuden.
‐Niin? kysyin.
‐Mitä me ollaan? hän kysyi tuijottaen tiiviisti maata.
Tuo kysymys yllätti minut täysin.
ŞİMDİ OKUDUĞUN
Järki pois ja sydäntä peliin
Romantizm"‐Mitä!? kysyin hyvin häkeltyneeenä, sillä en voinut uskoa mitä hän juuri sanoi. -Nii että mä rakastan suo Milla, hän toisti. ‐Siis mitä? kysyin vielä kerran, sillä olin niin hämmentynyt. -Voi saameri sun kanssa mä rakastan suo! hän huusi turhautun...
