Järki pois ja sydäntä peliin

33: Väsynyt

Vivi

Olen tällä hetkellä ehkä maailman onnellisin tyttö. Se mitä Millan kanssa tapahtui metsässä sai minut onnellisemmaksi kuin osasin odottaa. Se oli täydellistä. Ikävä kyllä hetkemme keskeytti se hiton oksan rasahdus. Säikähdin niin paljon, että minun piti mennä katsomaan mikä sen aiheuttaja oli ja onneksi katsoin, sillä näin vain parin kymmenen metrin päästä meistä ihmissuden, joka oli muuttumaisillaan sudeksi. En tiedä kuka se oli, mutta tiesin, etten voisi antaa itselleni anteeksi, jos Milla näkisi jotain sellaista. Niinpä vein hänet turvallisesti pois ja juuri ajoissa, sillä kuulin suden kuulollani, että sen suden tassut juoksivat juuri siitä kohtaa missä me olimme.

Nyt olen kuitenkin Millan kanssa tulossa myöhässä tunnille. Tai no varmaan missasimme koko tunnin, mutta ei se haittaa. Olen jo tottunut.
En tiedä kyllä Millasta.

Kun olemme perillä emme edes sano "hei hei!". Koko matka oli ollut niiiiin hiljainen. Milla näytti siltä, että miettisi jotain. Toivon, että hän edes harkitsee seurustelemista kanssani.

Tiedän, että meillä on sama tunti, mutta Milla kääntyy ja menee eri reittiä. Vaikka sydämmeni lyttääntyy maahan sillä sekunnilla, niin en uskalla mennä perään. Pelkään, että hän sanoo ääneen ettei halua minua mukaan. Pelkään suhteessamme kaikkea. Niin moni eri tekijä on tiellämme ja se on niin väärin. Miksi me emme saa olla vain yhdessä?

Kun käännyn muistan taas kaikki huolen aiheeni. Syyllisyys painaa rintaani, kun ajattelen äitiäni. Olen yrittänyt kaikkeni auttaakseni häntä ja myös isää. Äiti ei edelleenkään tiedä riidastamme eikä hänen pidäkkään. Se aiheuttaisi vain lisää huolta enkä halua sellaista. Äitini on voinut sitä paitsi huomattavasti paremmin, mutta tunnen silti syyllisyyttä, sillä isäni on edelleen vihainen minulle ja ihan oikeutetusti.

Toinen huolen aiheeni liitttyy Jakeen. Hänellä ei mene kovin hyvin. Jake on oikeasti alkanut huolestuttavan paljon jäämään pois koulusta ja kun kysyn, että mikä on niin hän vain sanoo haluavansa olla yksin. Olen huolesta sekaisin. En tiedä miten saan häneen yhteyden.

Olen myös huomannut ettei Milla ole sen nuttura pään kanssa. Itseasiassa koko Iiristä ei ole näkynyt koko päivänä. Olen huolissani, koska Iiris on Jaken sielunkumppani ja Millan paras ystävä.

Kaikki huoleni katosivat kuin tuhka tuuleen Millan kanssa. Hän sai kaiken katoamaan ympäriltäni pelkällä pienellä kosketuksella. Hän sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi ja hyvä sydämmiseksi. En tiedä mitä teen, jos Milla torjuu minut. Minä varmasti tulisin hulluksi ja suteni olisi koko ajan vallassa. Se olisi hirveää. Oli todella iso riski pyytää Millaa tyttöystäväkseni. Mutta silti minä tein sen. Ja nyt saisin kärsiä seuraukset.

Huomasin olevani luokkani edessä. Vilkaisin kelloa. Se oli 9:30. Minulla olisi vielä 15 minuuttia tuntia jäljellä. Astelin luokkaan ja näen opettajani Nelli Ojalan äkäisen katseen.

-Vivi Adamson, opettaja aloitti.

‐On nimeni, vastaan.

Saan luokan naurahtamaan hieman.

-Olet tullut hyvin useasti myöhässä tänä vuonna, mutta pakko sanoa, että tämä on ennätys, hän toteaa tiukka ilme naamallaan.

-Jes kato ku mä onnistun joskus jossain, sanon hymyillen.

-Jälki-istuntoa 2h, hän toteaa lopulta ja antaa minulle jälki-istunto lapun.

Otan sen tympääntyneenä ja tallustan omalle paikalleni.

Katselen ympärilleni ja en näe Millaa. Alan heti huolestua. Kaiken logiikan mukaan hänen olisi pitänyt tulla jo. Mitä jos jotain on sattunut!? Alan panikoimaan. Tiedän ettei minun pitäisi huolestua näin paljoa, sillä tuskin mitään kuoleman vakavaa on sattunut. Silti ajatuskin siitä että minun oma hauras Millani olisi loukkaantunut millään tavalla. Pelkkä ajatuskin kammottaa minua. Eikä asiaa auta yhtään rintakehääni ilmestynyt kipu. Tiedän mitä se tarkoittaa ja tiedän, että minun pitäisi nousta ylös ja pyytä vaikka mennä vessaan, mutta en pysty liikkumaan. Sattuu liikaa. Tässä minä nyt olen. Luokassa hirveässä rinta kivussa. Mahtavaa! Yritän olla normaalisti, mutta se on hyvin vaikeaa. Kaiken lisäksi kipu vain voimistuu. Minun on pakko laittaa molemmat käteni rinnalleni ja nojata enemmän pulpettiin päin.

Tunnen olallani koputuksen. Käännän kärsivän katseeni vieressäni istuvaan poikaan.

-Ootko sä ihan kunnossa, hän kysyy.

Poika oli ilmeisesti huomannut kärsimykseni, mutta vastasin kuitenkin:

-Joo oon mä.

-Ootko varma? hän vielä varmistaa.

-Joo joo, vastaan.

Oikeasti minusta tuntuu kuin sisuskaluni räjähtäisivät.

Juuri, kun luulen, että kuolen niin kipu loppuu kuin seinään ja ehdin jo huokaista helpotuksesta kunnes tajuan Millan olevan vielä yksin jossain tuskissaan.

Yhtäkkiä ovi aukeaa ja Milla tulee luokkaan. Sydämmeni heittää kuperkeikan. Katson kelloa, joka näyttää 9:40. Hän on enemmän myöhässä kuin minä. Voi ei. Jos jotain tiedän niin sen ettei Milla tykkää olla myöhässä. Oli jo tarpeeksi kamalaa, kun hän oli lähes koko oppitunnin pois, mutta se, että hän on minuakin enemmän myöhässä...siinä menee raja.

-Milla Amalia Niemelä näkevätkö silmäni oikein? opettaja kysyy järkyttyneenä.

Milla ei sano mitään vaan seisoo naama punaisena koko luokan edessä.

-Miten tämä on mahdollista? Minun tunnollisin oppilaani lintsaa, opettaja jatkaa ja ottaa lasinsa päästään laittaen kätensä otsalleen.

Näen kuinka epämukava Millan olo on. Minun tekisi mieli lyödä tuota rilli päätä kuonoon.

-Odotin sinulta parempaa, hän jatkoi.

-Anteeksi, Milla yrittä pyytää pienellä äänellään, mutta turhaa.

-Jälki-istuntoa 2h, opettaja lopettaa puhumisen ja ojentaa Millallekin jälki-istunto lapun.

Milla kävelee alistuneena paikalleen ja minun käy häntä niin sääliksi. Minulle jälki-istunnot ovat tuttu juttu, mutta Millalle ne näyttävät olevan kaikkea muuta kuin tuttu juttu.

Meillä oli enää 5 min tuntia. Halusin vaan pois täältä ja kysyä Millalta, miksi hän oli enemmän myöhässä kuin minä.

Kello pirahti tunnin päättymisen merkiksi ja nousin vähän liiankin äkisti. Kauhea rynnäkkö tuli eteeni ja yritin etsiä katseellani Millaa. Yhtäkkiä näin hänen menevän muita edellä pois luokasta. Minulla meni jo hermo rynnäkköön, joten änkesin vain muiden ohi. Sain pari huutoa, mutten välittänyt niistä, sillä ainoa asia mistä välitin tällä hetkellä oli eräs verkkareihin pukeutunut tyttö.

Kun pääsin pois rynnäköstä en nähnyt Millaa. Juoksin vielä portaat alas, mutta en nähnyt häntä. Minä aloin käymään kaikki käytävät ympäri, mutta ei. Ei Millaa missään. En tiennyt miksi minulla oli näin kova tarve löytää hänet. Kai se johtui niistä ajatuksista, mitä hänelle on voinut käydä. Kuulostan varmaan todella pelottavalta stalkkerilta, mutta suojelun haluni Millaa kohtaan on suuri.

Mieleni vaipuu epätoivoon, kun en löydä häntä. Istahdan koulun portaille. Muut ovat näköjään menneet ulos. Ja kyllä, minä etsin sieltäkin.

Olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Miksi elämän pitää olla näin vaikeaa? Miksi Jaken pitää olla pois koulusta näin paljon? Miksi minä aiheutin omalla typeryydelläni isän ja minun riidan? Miksi minun rakkaus elämäni pitää olla näin fuckin vaikeaa? Tämä alkaa mennä jo päähän.

Kyynel vierähtää poskelleni.

-Vivi? Säkö siinä? maailman kaunein ääni kysyy ja tiedän kelle tuo ääni kuuluu.

Se voi kuulua vain yhdelle henkilölle. Nostan katseeni ja minua tuijottaa kauniit, mutta niin surulliset silmät, etten ehkä pysty enää kauaa katsomaan niitä.