Järki pois ja sydäntä peliin

5: Ehkä sittenkin

Vivi

En käsittänyt miten Jake oli menettänyt noin helposti sutensa hallinnan. Siis oikeasti mitä Millan oli muka täytynyt tehdä, että hän joutuisi hengenvaaraan.

Olin kävelemässä normaaliin tapaani vessasta kun kuulin huudon.
‐Jake lopeta!
Ihmettelin mistä tuo ääni oli peräisin, joten kiiruhdin sitä kohti, vaikka en välttämättä auttaisi, jos joku olisi pulassa ja pahimmillaan nauttisin katsoa kun joku kärsii. Hirveä henkilö, kun olen. Kun olin perillä huomasin, että Jake oli päästänyt sutensa valloilleen ja aikoi satuttaa jotain ihmistä. En nähnyt kunnolla uhrin kasvoja, mutta kun huomasin kuka se oli niin minä juoksin täyttä vauhtia ja heitin Jaken seinään niin, että hänen nenästään tuli verta. Minä sentään osasin pitää suteni aisoissa enkä tehnyt enempää vaan vaistomaisesti käännyin Millaan päin joka piteli edelleen kiinni vihkostaan.

Oletin, että hän olisi hyvin järkyttynyt ja hukkumaassa kyyneliinsä, mutta yllätyksekseni hän ei edes itkenyt vaan Milla oli pitemminkin vain hämmentynyt.
‐Oletko kunnossa? kysyin huolestuneena.
‐O-Olen, hän vastasi hiljaa.
‐K-Kiitos kun pelastit minut, hän melkein kuiskasi.
‐Ole hyvä, vastasin ja sitten tuli kiusallinen hiljaisuus.

‐Mi-Mikä sinun nimi on? Milla kysyi ujosti.
‐Mun nimi on Vivi entä sun? kysyin vaikka tiesin kyllä, mutta halusin kuulla sen itse häneltä.
‐Mi-Minun nimeni on Milla, hän vastasi suloisella äänellään.
Hän oli niin syötävän suloinen, että unohdin hetkeksi missä olimme. Pääsin kuin taivaaseen kun vain tuijotimme toisiamme varmaan 5 minuuttia, mutta se tuntui ikuisuudelta. Juoksu askelten äänet herättivät meidät ja käänsimme katseemme toisistamme nopeasti pois.

‐Mitä ihmettä täällä on tapahtunut!? liikunnan opettajamme Iiro Koivola huusi. (se on sit kans susi et niin)
‐Jake menetti su, yksi poika jota en tuntenut aloitti, mutta opettaja tukki hänen suunsa, kun huomasi Millan.
‐Toi taitaa tarkoittaa, että Jake menetti vihanhallinta kykynsä ja mun oli pakko tehä jotain, oikaisin ja osoitin Jakea joka oli nurkassa veressä, mutta hereillä.
‐No me viemme Jaken terkkarille. Eihän sinulle santtunut mitään Milla? opettaja kysyi.
‐E-Ei, hän vastasi ja opettaja lähti raahaamaan Jakea terveyden hoitajalle.

‐Tuota, minä aloitin, mutta en keksinyt mitä sanoa.
‐K-Kiitos vielä kerran, Milla sanoi ja minä hymyilin.

‐Mikäs siinä autan aina kun voin, sanoin, mutta tosi elämässä en välttämättä auttaisi monia, mutta Millaa auttaisin milloin vain ja miten vain enkä tiennyt miksi. Ehkä siksi, että hän oli sielunkumppanini tai ehkä siksi, että hän oli erityinen jotenkin. En tiedä, mutta tiesin etten voisi jättää tätä tähän. Tunsin selvästi jotain. Tunsin jotain voimakasta ja näin lyhyessä ajassa, mutta voiko tunteille mitään? En usko, mutta sen minä tiedän, että jääkylmä sydämmeni sulaa hänen ansiostaan ja tuo mini ihminen antaa minulle valtavasti voimaa, mikä on ehdottomasti hyvä asia.