Järki pois ja sydäntä peliin

14: Virhe

/En oo korjannu kirjotusvirheitä/

Milla

Viimeiset kaksi päivää olen ollut vain hymy huulillani. Olin vapaa siitä taakasta mikä minulla oli ollut vuosia. En edes käsittänyt, miksi olin ollut Nikon kanssa, kun kerran se aiheutti minulle niin paljon vaivaa? Kuitenkin sillä ei ole väliä. Haluan vain nauttia tästä vapauden tunteesta.

‐Milla, kuulin äitini sanovan ruoka pöydässämme.
‐Niin? kysyin.
‐Miksei Niko ole käynyt pitkään aikaan? Yleensä olette joka päivä yhdessä, hän kysyi ja nielaisin äänekkäästi.
‐Öö en minä tiedä, vastasin, vaikka tiesin liiankin hyvin.

En ole vielä kertonut perheelleni mitään meidän erostamme. Miksikö? No koska a) Niko on Miisalle kuin isoveli ja b) vanhempani palvovat Nikoa ja he kaikki murtuisivat, jos kertoisin.

‐Hän lähti silloin aika vihaisena, isä huomautti.
‐Niko sanoi, että hänen perheellään on jokin hätä, minä valehtelin.
‐Oi voi! Sanoiko hän mikä? äiti kysyi.
‐Pitäisikö meidän soittaa heille? isä kysyi myös.
‐Onko Niko kunnossa? Miisa kysyi huolestuneena.
Minulla meni jotenkin hermot joten huusin kiukkuisena:
‐En minä tiedä!
Kaikki menivät hiljaiseksi ja vain tuijottivat minua.

En kestänyt tätä, joten rymistelin kohti omaa huonettani.

Kun olin omassa huoneessani lysähdin sängylleni ja kiljuin tyynyyni. Se siitä onnellisuudesta.

Pian kuitenkin kuulin koputuksen.
‐Mene pois! huusin vanhemmilleni.
‐Täällä on Miisa, Miisa sanoi.
Otin käteni pois naamaltani ja kysyin rauhallisempana:
‐Pyysikö äiti ja isi sinut?
‐Ei, hän vastasi.
‐Lupaatko? kysyin.
‐Lupaan hius valalla, Miisa vastasi.
Tiesin, että hän puhui totta, sillä Miisa teki hius valan eli repäisi hiukan hiuksiaan. Rakastin kyllä häntä koko sydämmelläni ja en halunnut Miisan loukkaavan itseään, mutta hius vala oli eri asia.

Nousin sängyltä ja kävelin oven luo.
Avasin oven ja sanoin:
‐Näytä hius.
Miisa näytti hiustaan ja minä päästin hänet sisään.

‐Mikä sulla on hätänä? Miisa kysyi jälleen kerran huolissaan.
Olin hetken hiljaa ennen kuin kysyin:
‐Osaatko sinä pitää tosi ison salaisuuden?
‐Joo, hän vastasi.
‐Lupaatko ettet kerro kellekkään? kysyin vielä varmistaakseni.
‐Tietty, Miisa vastasi.
‐Ethän suutu? kysyin.
‐Miten muka sulle voisin suuttua, hän enemmänkin totesi kuin kysyi.
Repaisin hiuksestani hiukan ja Miisa teki samoin.
‐Hius vala, sanoin.
‐Hius vala, Miisa sanoi.

‐Tiedätkö Miisa mikä on ero? kysyin varovasti.
‐En, hän vastasi hämmentyneenä.
‐No se on sitä, kun kaksi rakastavaa tyyppiä ei enää tykkää toisistaan ja sanoo jättävänsä tämän, minä selitin ja Miisa näytti ensin hämmentyneeltä ja sitten surulliselta.
‐Kuulostaa kamalalta, hän sanoi ja laski päänsä maahan.
‐Niin kuulostaakin, mutta sitä se ei ole, vastasin ja sain Miisan ilmeen muuttumaan taas hämmentyneeksi.
‐Eikö? Miisa kysyi hämillään.
‐Ei. Se on vain sen merkki, että molemmat voivat jatkaa elämäänsä ja löytää sen oikean, vastasin ja hymyilin hieman.
‐Ai, hän sanoi yllättyneenä.

‐No miten tämä liittyy mihinkään? Miisa kysyi ja hymy karkasi huuliltani välittömästi.
‐No kun....minä tai siis....öö...., minä takeltelin.
Miten voisin selittää Miisalle, että hän ei välttämättä enää koskaan näkisi Nikoa. Ihmistä joka oli hänelle melkein kuin veli.
‐Niin? hän kysyi hämmentyneenä taas kerran.
‐Tuota kun....minä....tavallaan....Minä jätin Nikon, töksäytin ja Miisan ilme muuttui nopeasti taas surulliseksi.
‐Enkö minä enää näe häntä? Miisa kysyi ja näin hänen poskeltaan tippuvan kyyneleen.
‐Et ehkä, vastasin surullisena.
Katsoin Miisaa ja hän minua kunnes Miisa nousi ja lähti pois huoneestani.

Minä purskahdin itkuun. En voinut uskoa tätä. Miisa näytti niin Särkyneitä niin hauraalta. Inhosin itseäni. Miten olin voinut tehdä hänelle näin? Miten olin voinut jättää Nikon noin vain ajattelematta seurauksia.

♡Sinä teit oikein♡ sydämmeni lohdutti.

/Etkä tehnyt! Katso mitä sait aikaan! Oma pikkusiskosi itkee varmaan nyt huoneessaan!/

Minä itkin kovempaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kaduin Nikon ja minun eroa. Olin kaksi päivää ollut vain onnellinen erostamme, mutta nyt olin vain surullinen, että tein sen. En voisi kuitenkaan perua tokoani vaan hyväksyä sen, että olin tehnyt suuren virheen. Virheen, jota en voisi perua.