"‐Mitä!? kysyin hyvin häkeltyneeenä, sillä en voinut uskoa mitä hän juuri sanoi.
-Nii että mä rakastan suo Milla, hän toisti.
‐Siis mitä? kysyin vielä kerran, sillä olin niin hämmentynyt.
-Voi saameri sun kanssa mä rakastan suo! hän huusi turhautun...
Hoppla! Dieses Bild entspricht nicht unseren inhaltlichen Richtlinien. Um mit dem Veröffentlichen fortfahren zu können, entferne es bitte oder lade ein anderes Bild hoch.
Tämä on täydellistä, mutta myös tuskallista. En kestä sitä, kun Milla itkee. Se oli kerta kaikkiaan hirveää. Minuun sattui ja paljon.
En voinut vain katsoa vierestä, kun Milla kärsii. Niinpä menin hänen luokseen ja hyvänen aika mihin se johti.
Tässä minä nyt suutelen myräkässä unelmieni tyttöä ja se tuntuu niin hiton hyvältä ja oikealta. Näin asioiden pitäisi mennä. Näin niiden kuuluisi olla. Huom kuuluisi. Milla ei jostain syystä vain suostu tunteidensa vietämäksi. Haluaisin, että hän tekisi niin, mutta en voi pakottaa häntä. Sitä paitsi minä odottaisin häntä, vaikka 100 vuotta, kunhan tiedän, että jossain vaiheessa saan hänet kuitenkin.
Milla vaikuttaa olevan hieman varovaisenpi kuin ennen ihan kuin pelkäisi, etten pitäisi tästä. En tiedä miksi. Voin sen kyllä vannoa, että pidän tästä. Minä rakastan tätä. Minä rakastan häntä.
Hyvän olon tunne voimistuu, kun työnnyn enemmän häntä vasten ja suutelen Millaa voimakkaammin. Hän ynähtää huuliani vasten ja vastaa suudelmaan myös voimakkaammin. Yhtäkkiä olemmekin jo makaamassa kylmässä nurmikossa minä Millan päällä, mutta emme ole vieläkään rikkoneet suudelmaa.
Milla tarttuu takaraivostani kiinni ja minä liu'utan käsiäni pitkin hänen kylkiään. Pieni suudelmamme on muuttunut äkkiä yhdeksi hyvin intiimiksi suudelmaksi ja en voi olla siitä muuta kuin iloinen siitä.
Tiedän kyllä, että tämä ei saa mennä yhtään pidemmälle, mutta nautin tästä silti ihan liikaa, että vaati kaiken itsehillinnän, etten vie tätä yhtään pidemmälle. Milla on vaan niin söpö, kaunis, mutta samalla aivan tajuttoman seksikäs, etten tiedä kuinka kauan voin pidätellä itseäni. Siispä lopetan suudelmamme, koska suteni alkaa tulla pinnalle.
‐Senkö takia, että mä oon huono suutelia? hän kysyy surullisena.
Katson häntä epäuskoisena. Milla? Huono suutelia? Mistä ihmeestä hän on tuollaista saanut päähänsä?
‐Mitä? Ei! vastaan turhankin kovaa ja saan Millan säpsähtämään.
‐Mistä sä oot tommosta saanu päähäs? kysyn.
‐Mietin vaan ku et jatkanu, hän myöntää häpeällisenä.
‐Asia ei todellakaan oo noin, huokaisen.
‐No miten sitten? hän kysyy.
Huokaisen taas. Miten selittäisin asian?
‐Tota ku, aloitan, mutten tiedä miten jatkaisin.
‐Niin? Milla kysyy kehottaen minua jatkamaan.
Huokaisen.
‐Sä oot vaan niin hiton haluttava, vastaan ja hieron niskaani kiusaantuneena.
‐Ai, hän sanoo yllättyneenä.
Miksi ihmeessä Millasta on tullut noin epävarma? Onko joku sanonut hänelle jotain? Jos on niin kohta se henkilö ei voi enää sanoa mitään, kun häntä ei ole enää olemassa.
Yhtäkkiä huomaan Millan silmissä surua ja häpeää. Oikeasti kuka on rikkonut enkelini?
‐Hei..., aloitan.
‐Mikä sulla on? kysyn varovasti ja rauhallisesti.
Hänen silmiin tuli taas kyyneleet enkä kestä sitä. Miksi oi miksi hän itkee taas? Olen nähnyt jo ihan tarpeeksi surua noissa ihanissa silmissä enkä pysty enää katsomaan sitä.
Niinpä teen maailman typerimmän, ilkeimmän ja hirveimmän tempun mitä olen koskaan tehnyt. Lähdin pois ja jätin Millan kärsimään yksin. Tuntui, että suteni oli ottamassa kehostani taas vallan, joten juoksin äkkiä pois jonnekkin syrjäisään ja yritin hallita sitä. En voi nyt alkaa muuttumaan, joku voisi nähdä. Mutta en saanut Millan surullisia kasvoja mielestäni ja minun tyhmää käytöstäni, joten muutuin.
