"‐Mitä!? kysyin hyvin häkeltyneeenä, sillä en voinut uskoa mitä hän juuri sanoi.
-Nii että mä rakastan suo Milla, hän toisti.
‐Siis mitä? kysyin vielä kerran, sillä olin niin hämmentynyt.
-Voi saameri sun kanssa mä rakastan suo! hän huusi turhautun...
/Sori ku tää luku tulee näin myöhään taas. Motivaatio on taas ihan hukassa ja nyt saattaa tulla harvemmin lukuja ku yleensä. Toivon että ymmärrätte💕/
Milla
Tuunan, kumitan ja väritän. Olin jo unohtanut miltä tämä tuntui. Piirtäminen. Minulla ei ole ollut aikaa ostaa uutta piirrustus vihkoa. En ollut edes käynyt kaupassa kuin viime kuussa. Joo siitä on aika paljon aikaa. Kuitenkin päätin eilen ryhdistäytyä. En saisi jonkun typerän ihastumisen pilata elämääni. Päätin mennä vähän ihmisten ilmoille. Huomasin siellä tosin Nikon. Huomasimme toisemme ja käänsimme heti päämme. Oli muuten niin lähellä etten olis hyökänny sen paskapään kimppuun.
Nyt olen olen kuitenkin piirtänyt tunteeni. Ei taas.
(Juu ei se ihan Vivin näkönen oo mut muuta en löytänyt)
¡Ay! Esta imagen no sigue nuestras pautas de contenido. Para continuar la publicación, intente quitarla o subir otra.
Piirsin Vivin. Ajattelen häntä liikaa. Aivan liikaa. Vivi vain tulee mieleeni aina. Se ei voi olla tervettä. Minkälainen ihminen ajattelee toista joka 10 sekuntti. Ei varmaan kukaan.
Kuulen pian koputuksen oveltani.
-Millaa! Auta muo! Miisa huutta oven takaa.
Ryntään ovelleni.
-Mitä!? kysyn huolissani.
-Osaatko korjata tän? hän kysyy ja osoittaa barbiaan, jolta on mennyt pää poikki.
-Katottaan mitä voin tehdä, vastaan hymyillen.
Miisa ojentaa barbinsa minulle ja alan työntämään päätä paikoilleen. Miisa istuu kanssani sängylle sammalla, kun käytän kaiken käsivoimani. Hiton barbi.
-En mä pysty, luovutan lopulta 20 minuutin jälkeen.
-Pliis yritä vielä! Annika on mun lemppari, Miisa anoo ja ottaa koiran pentu ilmeensä. Miten tullaiselle voi sanoa ei?
Niinpä jatkan taistelua. Työnnän ja työnnän, väännän ja väännän. Alkaa näyttää jo aika koomiselta, kun yritän vääntää naama punaisena yhden helkutin barbin päätä. Lopulta onnistun kuitenkin. Ihme kyllä.
-Kiitos Milla oot paras, Miisa sanoo ja halaa minua.
-Eipä mitään. Niin säki, vastaan ja Miisa lähtee huoneestani pois.
Minulla on ikävä Miisaa. Ennen hän kertoi minulle kaiken. Nykyään sanomme vain pari sanaa toisillemme. Miisa on onneksi liian pieni ymmärtämään tai miettimään miksi hänen isosiskonsa ei enää puhu niin paljoa. Sitä paitsi Miisakin on alkanut olemaan enemmän ja enemmän pois kotoa. Hän menee kuulemma sen uuden ystävänsä luo, josta Miisa kertoi noin kuukausi sitten. Noin kuukausi siitä, kun minä ja Vivi tapasimme...
__
Alkaa olla myöhä joten alan painumaan pehkuihin. Sammutan valot ja yritän nukkua. Päässäni pyörii kuitenkin aina vain Vivi. Mieleni tuo ihania muistoja hänestä ja mielikuvia, joissa meillä on kaksi lasta ja olemme menneet naimisiin. Tuo on kuitenkin täysin siis täysin mahdotonta tapahtua, sillä eihän kaksi naista/miestä voi hankkia lasta ja mennä naimisiin. Hitto.
Lopulta alan nukahtaa, mutta juuri, kun olen vaipumassa syvään uneen, niin kuulen ikkunaani menevän jotain. Sitten kuuluu toinen ja kolmas. Laitan yövalon päälle ja nousen. Mitä ihmettä?
Avaan ikkunat ja olen huutamassa, että täällä yritetään nukkua joten voisitko häipyä ystävällisesti, mutta jähmetynkin niille sijoilleni. Ulkona nimittäin seisoo se ihminen ketä en voi lakata ajattelemasta. Se ihminen ketä kaipaan eniten. Se ihminen, jonka takia elämäni on mennyt täysin sekaisin. Vivi.
Jähmetyn täysin. Mitä ihmettä? Suuni aukeaa, mutta sanoja ei tule. En ole nähnyt häntä kunnolla moneen viikkoon ja tuntuu kuin tämä olisi unta. Nipistän itseäni. Jep ei unessa. Katsomme vain toisiamme, muuta emme teekkään. Emme liikukkaan. On pimeää ja en näe häntä kunnolla, mutta tällä hetkellä pienikin näky Vivistä on mukavaa.
Vihdoin Vivi sentään nostaa kätensä ilmaan ja heiluttaa sitä pyytäen minua hänen luokseen. Alan miettimään. Pitäisikö minun mennä Vivin luokse? Jos äiti ja isä näkevät minun menevän näin myöhään ulos niin he eivät todellakaan päästäisi minua+jos he näkisivät kenen luokse menen niin sitten he vasta sekoaisivat. Ja entä se Nikon uhkaus? Toisaalta ei hän nyt tänne voi tulla ilman lupaa ei hän mikään sekopää sentään ole. Vilkaisen puhelimestani kelloa. 23:45. Melkein keskiyö.
Suljen ikkunan, laitan kaapistani ylisuureen yöhuppariini adidaksen verkkarit ja lähden hiipimään alas. Ketään ei näy joten laitan nopeasti kengät jalkaan ja livahdan nopeasti ulos.
Kävelen takapihalle ja näen maailman kauneimman olennon maan päällä. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, kun viimeksi näin nuo upeat kasvot noin läheltä. Seisomme kahden metrin päässä toisistamme ja Vivi kääntää päänsä minuun. Katselemme taas kerran toisiamme. En yhtään tiedä mitä minun pitäisi sanoa tai tehdä. Tämä on niin....monimutkaista.
-Hei, Vivi tervehtii hiljaa.
-Hei, tervehdin takaisin myös hiljaa.
-Miten sulla on menny? Vivi kysyy spontaanisti.
-Miten itselläsi? käännän kysymyksen häneen.
-Mitäpä luulet? hän vastaa ivalliseen sävyyn ja tuhahtaa.
Minulle tulee siitä hirveän syyllinen olo, kuin jokin pistäisi minua sydämmeen.
-Vivi mä, aloitan, mutta hän keskeyttää.
-Jos luulit, että tulin tänne sopua vääntämään niin olet väärässä. Haluan vain kysyä miksi?
En pysty vastaamaan. Käännän vain katseeni maahan.
-Merkitsinkö mä sulle edes mitään? hän kysyy puristaen käsiään nyrkkiin.
En vieläkään sano mitään
-Vastaa minulle! Vivi huutaa ja säikähdän.
Hänen äänensä on ihan erilainen. Se on paljon matalampi ja pelottavampi. Nostan nopeasti katseeni Viviin ja peruutan, kun hän tulee uhkaavasti lähemmäs.
-Vi-Vivi, änkytän.
-Välitätkö minusta ja tunteistani yhtään!? hän kysyy raivostuneena.
Nyt riitti.
-Tietenkin minä välitän! Olen aina välittänyt! Välitän sinusta enemmän kuin mistään muusta! sanat loksahtavat suustani.
Vivi pysähtyy. Hänen katseensa lempenee ja näyttää rauhoittuvan. Tulee taas kiusallinen hiljaisuus.
-No todista se sitten, Vivi käskee.
-Mitä? kysyn hämilläni.
-Jos oikeasti välität musta niin todista se, hän toistaa.
Katson häntä ootko tosissas ilmeellä.Miten minä muka sen todistaisin?
-Selvä, Vivi sanoo ja on kääntymässä metsään päin.
-Ei! huudan kovempaa kuin oli tarkoitukseni.
-Älä mene. Jää, pyydän ja itku tulee kurkkuuni.
Vivi kääntyy ja katsoo minua mietteliäänä. Sitten hän tulee luokseni ja suutelee minua. Yllättävä liike saa minut hetkeksi hämilleni enkä ehdi tehdä mitään, kun Vivi jo irtautuukin minusta.
-En voi, hän kuiskaa ja kuulen surun hänen äänestään.
-Miksi? kysyn epätoivoisena.
-Koska en voi jatkaa tätä. En voi jatkaa teeskentelyä, toivossa rypemisessä ja tuskaa minkä tämä tuo. Tarvitsen jotain varmaa, jotain mikä ei välttele minua tai hylkää minua. Haluan oikean suhteen ja tiedän ettet pysty siihen, Vivi selittää ja hänen sanansa viiltävät sydäntäni.
-Minä, aloitan, mutta en osaa jatkaa.
-Sinun pitää ensin rakastaa itseäsi ennen kuin pystyt rakastamaan jotain toista, hän lopettaa ja katoaa yön pimeyteen.
