/Anteeks ku ei oo tullu pitkään aikaan uutta lukua. Mulla ei oo nyt ollu kovin motivaatiota. Lisäksi mä vertaan itteäni tosi paljon muihin ja pidän joskus omaa kirjaa pelkkänä roska kasana/
Vivi
Herään kotini pihalta joku viltti päällä. Väsyttää ja päätä särkee niin kuin siihen oilisi osunut jokin. Nousen istumaan vähän liian nopeaa mikä kostautuu, sillä päähän alkaa sattumaan.
-Ai helkutti, mutisen itsekseni.
Kiinnitän huomioni vilttiin. Se on vaaleanpunainen. Mietin mistä ihmeestä olin saanut sen. Enhän minä ole voinut suden muodossa tai unissani mennä hakemaan vilttiä. Lisäksi meillä ei ole tuollaista vilttiä.
Okei miksi ihmeessä mä keskityn siihen. Hyvää kuitenkin on se etten herännyt tällä kertaa mistään huitsin nevadasta.
Nousen huterasti seisomaan ja laitan viltin päälleni niin kuin pyyhkeen. Kävelen kotini ovelle ja koitan ovea, mutta se ei ole auki joten pimpotan ovikelloa.
Pian se avataan ja väsynyt äitini avaa sen.
-Vivi? Mitä ihmettä sinä teet siellä keskellä yötä? äitini kysyy huolestuneen näköisenä.
Katson häntä kummastuneena.
-Paljonko kello on? kysyn hämilläni.
-Kello on 5:00 aamulla, hän vastaa.
Katson häntä hämilläni. Sitten tajuan että nyt aurinko alkaa vasta nousta. Olin kai herätessäni niin pökertynyt vielä etten edes ajatellut paljonko kello on.
-Ai. Anteeksi ku herätin. Mene takaisin nukkumaan, pyydän vilpittömästi äidiltäni.
-Voi rakas ei se mitään. Minut saa aina herättää. Olen aina valmis avaamaan sinulle oven, äitini vastaa ja silittää olkapäätäni.
Hän näyttää jotenkin surulliselta ja reppanalta että haluaisin vain tehdä hänelle jotenkin paremman olon.
-Kiitos äiti, vastaan hymyillen.
-Tule nyt sisälle ja vaihda vaikka vaatteet, hän pyytä.
Äiti ei kysele koskaan jos näkee miksi tulen yhtäkkiä ovelle, vaikka pelkkä viltti päällä. Hän tietää jo, että olen vain yllättäen muuttautunut sudeksi.
Kävelen sisälle ja menen huoneeseeni vaihtamaan vaatteet. Sitten menen takaisin alakertaan, sillä minua ei enää nukuta.
Kun pääsen alakertaan huomaan äitini olevan vieläkin siellä.
-Eikö sun pitänyt mennä nukkumaan? kysyn, mutta äitini tulee luokseni ja halaa minua.
-Muista että olet aina äidin pikku tyttö ja rakastan sinua valtavasti aina, äitini yhtäkkiä sanoo ja kuulen kyyneleet hänen äänessään.
En tiedä miksi äitini yhtäkkiä sanoi noin, mutta halaan tietenkin takaisin.
-Niin mäki suo äiti, vastaan.
Hetken me vain halaamme. Tällaista äiti tytär hetkeä meillä ei ole ollut pitkään aikaan. Luultavasti etäisyydestäni. Nyt kuitenkin olemme lähentyneet ja minusta alkaa tuntua, että asiat alkavat loksahtaa pikku hiljaa paikoilleen ja se on ihana asia.
___
Aamulla teen aamiaista äidilleni ja isälleni. Haluan kerrankin edes yrittää tehdä ruokaa. On lauantai aamu joten tiedän heidän nukkuvan pitkään. Siksi teenkin aamiaista vasta nyt klo 12. Teen munakasta ja pekonia. Helppoa. Joillekkin ihmisille. Yhtäkkiä huomaan pekonien olevan täysin mustia. Miten helkutissa minä vasta nyt huomaan sen. Laitan nopeasti ne lautaselle, siirrän paistinpannun sivuun ja laitan hellän pois päältä.
-Vivi mikä käry täällä haisee, kuulen äitini äänen.
-Huomenta, sanon.
-Voi Vivi ei sinun olisi tarvinnut, äitini sanoo liikuttuneena kun näkee miksi täällä käryää.
-No eipä nää ole kovin syömä kelposia, sanon huvittuneena.
-Tärkeintä on että sinä teit ne, hän sanoi.
Isänikin lopulta tuli ja totesi:
-Täällä haisee siltä että Vivi yrittää kokata.
Me kaikki puhkesimme isoon nauruun ja heittimme syömäkelvottomat pekonit roskikseen.
Juuri tällaisia hetkiä olen kaivannut. Koko perhe yhdessä onnellisena.
___
Kello on neljä ja en keksi mitään tekemistä. Minä kirjaimellisesti makoilen sängyllä tuijottaen kattoa.
Yhtäkkiä mieleeni iskeytyy Jake. Minun pitäisi käydä hänen luonaan. Haluan tietää mikä hänellä on. Haluan tietää miksei hän enää tule kouluun tai puhu minulle.
Niinpä nousin sängyltä, huikkasin vanhemmilleni, että menen Jakelle ja kävelin ovesta ulos.
Noin 20 minuutin päästä olen perillä. Koputan oveen ja kohta Jake avaa sitä hiukan.
-Hei, tervehdin.
-Mitä sä teet täällä Vivi? hän kysyy vihaisena.
-No mitähän luulet. Et oo ollu missään yhteyksissä muhun enkä oo nähny suo missään. En ees koulussa. Jake onko kaikki ok? kysyn.
-Mee pois Vivi, Jake komentaa ja sulkee sitten oven.
-Jake! huudan ja alan koputtamaan oveen uudestaan.
-Jake haluun jutella! sanon oven toiselta puolelta.
-Häivy! Jake karjaisee äänellään jota hän ei ikinä ole käyttänyt minuun. Sillä kaikkein vihaisimmalla äänellä.
-En! karjun takaisin.
-Lähe NYT! Jake huutaa.
-Jake pliis avaa tää ovi. Mä tarviin mun parasta kaveria, sanon ehkä liiankin epätoivoisena.
Mutta sitähän minä olen. Haluan epätoivoisesti olla nyt Jaken tukena ja purkaa omiakin huolia hänelle.
Hetken on vain hiljaista ja olen jo lähdössä pois kunnes oven avaa peittoon kääriytynyt väsynyt Jake.
Ihan ensimmäisenä halaan häntä. Me emme yleensä halaa toisiamme, mutta nyt tuntuu jotenkin siltä, että se piti vaan tehdä.
Ehkä kaikki järjestyy vielä.
YOU ARE READING
Järki pois ja sydäntä peliin
Romance"‐Mitä!? kysyin hyvin häkeltyneeenä, sillä en voinut uskoa mitä hän juuri sanoi. -Nii että mä rakastan suo Milla, hän toisti. ‐Siis mitä? kysyin vielä kerran, sillä olin niin hämmentynyt. -Voi saameri sun kanssa mä rakastan suo! hän huusi turhautun...