Järki pois ja sydäntä peliin

29: Kiittämätön

Vivi

Katsoin hetken kotini ovea. Olin vain niin hämmentynyt. Sitten koputin oveen. Ovi räjähti auki.

-Nyt saat kyllä ​​selittää! Olit kuinka vihainen tahansa, niin et saa noin vain häipyä koko yöksi! Tajuatko edes kuinka huolissamme me olimme!? isäni huuta kiukkuisena.

Minä vain tuhahdan ja astun sisälle. Olen kipittämässä huoneeseeni, mutta isäni tarttuu ranteestani.

-Ja minne sinä luulet meneväsi!? hän kysyy vihaisena.

Säpsähdän hieman isäni kovaa ääntä. Yleensä he eivät huuda minulle. Isäni näyttää siltä, että tässä olisi muutakin tekeillä kuin pelkkä kotiin tulo ajasta poikkeaminen. Sitten tajuan, että äitiäni ei näy missään.

-Missä äiti on? kysyn varoen.

Isäni ilme muuttuu hetkessä vihaisesta surulliseksi. Jotain on sattunut.

-Mitä on käynyt? kysyn vakavana.

Isäni päästä ranteestani irti ja osoittaa kirjastoa. Menen kävellen sinne ja näen äitini istumassa ilmeettömänä nojatuolilla.

-Äiti? sanon pelokkaana, mutta äitini ei vastaa.

Hän vain katsoo tyhjyyteen ilmeettömänä. Kosketan äitini olkapäätä ja hän säpsähtää ikään kuin hereille.

-Ai hei muru, äitini tervehtii ja nousee ylös nojatuolilta halaamaan minua.

-Hei? vastaan hämmentyneenä.

-Missä ihmeessä sinä olet ollut? hän kysyy lempeänä.

‐Öm....Kaverilla, valehtelen.

‐No ei sitten mitään häätää. Minä olen tehnyt lempi ruokaasi. Pizzaa! Tule, äitini sanoi innoissaan.

Onko äitini sekaisin? Hän oli äsken ihan vakavana ja nyt on jo innoissaan laittamassa minulle ruokaa.

‐Tulen kohta, vastaan.

‐Hyvä on. Tule sitten! hän sanoo pirteänä ja katoaa keittiöön.

Viiton isääni luokseni ja hän tulee.
Suljen oven ja käsken hyvin kovaan ääneen:
‐No nyt sä kyllä saat selittää, että mikä hitto mun äitiä vaivaa!

Isäni huokaisee kunnes aloittaa:
‐Äitisi on stressaantunut.

Katson häntä hämilläni ja isäni jatkaa:
-Se alkoi, kun aloit pitämään mykkä koulua. Vivi hän rypee syyllisyydessä ilman syytä.

Mitä hittoa? Ilman syytä?

‐Mutta tehän, aloitin, mutta isäni keskeytti.

‐Meillä ei ollut vaihtoehtoja. Jaken isä Ramiro ei halunnut poikaansa lähelle meitä. Syynä oli se, että hän luuli teitä sielunkumppaneiksi. Tyhmäähän se on, mutta vaikka hän ei pitänyt pojastaan enää huolta, niin silti Ramiro rakasti poikaansa eikä halunnut Isabellan kuoleman jälkeen enää Jaken kokevan samaa tuskaa. Niinpä hän vannoi, että jos te adoptoitte Jaken, niin hän tappaa meidät hyvin hitaasti ja tuskallisesti. Olimme peloissamme. Me olemme ihmisiä ja tiesimme, että jos Jake tulee mukaamme niin tulee myös Ramiro.

Olin kuin puulla päähän lyöty. Siis tajusinko nyt oikein? Jaken isä ei ollut vain sekaisin vaan ultimaattisesti psycopaatti? Hän siis aikoo kieltää pojaltansa parhaan ystävän ja elämänsä rakkauden.

‐Tuo on hirveää! suustani pääse.

Mitään muuta en voinut sanoa.

‐Et ole puhunut meille tai antanut meille tilaisuutta selittää. Ja nyt äitisi on ihan hikipinnassa. Olet meille hyvin tärkeä Vivi ja äitisi ei kestä, jos erkanet hänestä. Tajuatko yhtään millaisen huolen olet aiheuttanut meille. Äitisi yrittää kaikkensa saadakseen sinut paremmalle tuulelle ja mitä sinä teet? Sinä jätät meidät, karkaat kotoa ja tiuskit meille! Sellainen ei käy! Ymmärrätkö!? isäni kysyy korotetulla äänellään ja minä käännän katseeni lattiaan.

Kuinka olen ollut näin tyhmä? Miten olen voinut jättää perheeni noin vain? En ole tullut ajatelleeksikaan, että äitini kärsii näin paljon. Oma rakas äitini.

Sitten mieleeni tulee ne kaikki kerrat, kun olen huutanut heille ilman syytä, paiskonut ovia ilman syytä, haukkunut ilman syytä ja käyttäytynyt epäkunnioittavasti heitä kohtaan. Valtava syyllisyyden tunne tulee sisälleni ja joudun nieleskelemään kyyneleitäni. En ole koskaan tuntenut näin isoa syyllisyyttä. Isäni ja äitini ovat koko elämäni olleet minulle aivan liian kilttejä ja upeita vanhempia. Olen niin kiittämätön.

-Mene huoneeseesi. En halua nähdä sinua enää tänään. Kerron äidillesi, että sinulla ei ollut nälkä, isäni käskee ja osoittaa ovea.

Minä ryntään ovesta ja juoksen omaan huoneeseeni.
Menen sikiö asentoon huoneeni nurkkaan ja laitan kasvot käsiini. Tämä syyllisyyden tunne on valtava. Tunnen itseni hirveämmäksi ihmiseksi kuin koskaan ennen. En ansaitse vanhempiani, en ansaitse Jakea enkä ansaitse todellakaan Millaa.

Yhtäkkiä ajattelen häntä tässä kaiken paskan keskellä. Ajattelen hänen tuoksuaan, ajattelen Millan ihanaa hymyä, jotta näkee harvoin, ajattelen hänen pehmeitä huuliaan, joita voisin suudella vaikka koko elämäni ja ennen kaikkea ajattelen Millan kauniita kasvoja. Hitto ku se on upea. Ajatteleekohan Milla minua yhtään? Ei varmana. Miksi se muka ajattelis tämmöistä luuseria? Kuka muka ajattelisi?

Tunnen kyynelien valuvan poskiani pitkin. Hitto mä oon niin heikko.

/Tan tan taa! Vivin vanhemmat onki ihmisiä😱 Vivi on siis tienny tän aina, mutta se ei oo vaan tullu puheeks. Mutta Laranord, jos Vivin vanhemmat ei oo ihmissusia niin miten Vivi sit on ihmissusi ja vielä vahvin naaras susi koko maailmassa? Hehe se jääkin vielä arvoitukseksi😉
Bye💕/