Järki pois ja sydäntä peliin

17: Taas ärsyttää!

Milla

Minua suretti suunnattomasti. En vieläkään voinut uskoa, että oma rakas pikku siskoni inhosi minua. Hän on minulle kaikista rakkain. Niin rakas, että olisin valmis, vaikka anelemaan Nikoa takaisin. Tiesin sen kuulostavan typerältä ja epätoivoiselta, mutta Miisan vuoksi tekisin, mitä vain.

‐Milla tule heti tänne! äitini huusi.
‐Miksi!? huusin takaisin ärtyneenä.
‐Se koskee Miisaa! hän huusi ja silloin nousin.

‐No mitä on sattunut? kysyin, kun olin ruoka pöydässämme.
‐No se, että Miisa juoksi täyttä vauhtia tuosta ovesta ulos ja ei ole tullut tuntiin siitä takaisin, isä sanoi kädet puuskassa.
Sydämmeni pysähtyi hetkeksi. En voinut uskoa tätä. Miisa oli oikeasti lähtenyt etsimään Nikoa. Ihan varmasti ja nyt hän oli tuolla pimeässä yksin.

‐Paljonko kello on? kysyin nokka kiinni pöydässä.
‐Yhdesksän, isä vastasi.
‐No miksi helkatissa te ette ole etsimässä häntä!? kysyin vihaisena.
Äiti ja isä menivät hiljaiseksi. Oikeasti? Eikö heillä tosiaan ollut mitään sanottavaa?

En jäänyt paikoilleni seisomaan vaan olin suuntaamassa kohti ulko-ovea kunnes se aukesi. Katsoin hetken kuka tulija oli ja kun erotin, että se oli Miisa purskahdin itkuun taas, juoksin hänen luokseen ja halasin häntä täysiä.

‐Miisa, henkäisin.
‐Hei, hän vastasi ja halasi minua takaisin.
Irrottauduin hetkeksi halistamme, jotta näkisin Miisan kasvot ja kysyin kyynelissä:
‐Mitä sä ajattelit?
‐Ajattelin tuoda sulle lohdutus kukkia, koska olit niin surullinen, hän vastasi hymyillen ja ojensi minulle hieman kuihtuneen kukkakimpun.
‐Voi Miisa, henkäisin ja halasin häntä uudestaan.

Miisa ei inhonnutkaan minua. Hän vain oli lähtenyt hakemaan minulle lohdutusta ja päätyi kukkiin, jotka olivat täydelliset, koska Miisa oli poiminut ne minua varten.
‐Älä enää mene sinne metsään ilman valvontaa, jooko? minä kuiskasin, kun tajusin Miisan joutuneen vaaraan.
‐Okei, hän vastasi.
‐Mä olin kyllä eksyksissä, mutta yks kiva susi autto muo, Miisa totesi.
‐Mitä? kysyin ja katsoin hänen kasvojaan.
‐No joo! Se vei mut tänne sen selässä ja mä annoin sen nimeksi Söpö, hän vastasi innoissaan.
Minä kauhistuin, kun tajusin, että Miisa on voinut satuttaa päänsä, sillä hän puhui ihan sekavia.
‐Löitkö sinä pääsi johonkin? kysyin huolissani.
‐En ku oikeasti siellä oli susi, joka vei mut tänne, hän väitti suu mutrussa.
‐Oletko varma? kysyin, sillä en uskonut Miisaa.
‐Joo usko muo! hän tivasi.
Huokaisin ja sanoin:
‐Hyvä on.
Sitten Miisa lähti omaan huoneeseensa tyytyväisenä.

‐Mikä ihme tämä juttu on? isä kysyi ja tuli olohuoneeseen.
‐Ai mikä? kysyin, vaikka tiesin varsin hyvin.
‐Älä valehtele meille Milla, äiti käski.
‐Hh, huokaisin jälleen.
‐Haluatteko kuulla totuuden? kysyin kohottaen kulmaani.
Isä ja äiti nyökkäsivät ja minä töksäytin:
‐Jätin Nikon.
Nyt se oli sitten sanottu. He voisivat, joko a) vihata minua, b) puhua minulle 'järkeä' tai c) hyväksyä asian.

Katsoin heitä silmiin ja he näyttivät järkyttyneiltä.
‐Oikeastiko, isä enemmänkin totesi kuin kysyi ivaa täynnä.
‐Et voi olla tosissasi Milla, äiti sanoi pettyneenä.
En jäänyt kuuntelemaan heitä vaan juoksin huoneeseeni.

Tällä kertaa olin vain vihainen. Minua ärsytti se, että he eivät hyväksyneet minun päätöstäni. Kaikkien silmissä minun ja Nikon parisuhde oli aina näyttänyt täydelliseltä ja virheettömältä. Todellisuudessa olin aina ollut epävarma, mutten ollut näyttänyt sitä kellekkään ja nyt sain kärsiä siitä. Vanhempani olivat pettyneitä minuun.

Yhtäkkiä, aivan yhtäkkiä mieleeni iskeytyi Vivi.

♡Hän on hyvin kaunis♡ sydämmeni totesi ihaillen.

/Ehkä, mutta hän on tyttö!/ järkeni ärähti.

♡Mitä sitten?♡

/No sitä, että ei me voida tykätä tytöistä! Sillä olisi hirveät seuraukset esim. mitä muut ajattelisivat!?/

Siitä alkoi tuttu sydämmeni ja järkeni kiivas taistelu.

Yllättävää kyllä en tiennyt itsekkään pidinkö Vivistä. Tämä oli outoa, hyvin outoa. Ei näin voisi käydä! En voi tykätä Vivistä! En voi tykätä tytöistä!
En voi olla....lesbo.