Kaikujen ranta

Prologi: Meren laulu

Meri on täydellisen tyyni sinä yönä, jona Amelia katoaa. Laineet eivät lyö vasten kallioita, kuu piirtää hohtavan sillan merenpintaan. Vain tuttu, vaimea sävel kaikuu mereltä Amelian uneen. Hänen silmänsä rävähtävät auki, sydän hakkaa rinnassa. Siitä on kauan, kun laulu on soinut hänelle edellisen kerran. Hän on jo miltei unohtanut, miltä sen sointi tuntuu vasten kuulasta yötä.

Amelia nousee ylös ja kävelee parvekkeelle pukematta päälleen. Laulu kutsuu häntä luokseen, se on jälleen hänen luonaan. Tällä kertaa se ei päästä häntä otteestaan. Kartanon palvelijat ovat vielä työssään, sisäkautta ei pääsisi pakoon. Amelia vilkaisee sisälle huoneeseensa. Pylvässängyssä on pitsiset verhot, tapeteissa kukkia. Jonkun muun valitsemia. Elämä, joka kuuluu jollekulle toiselle. Tytölle, joka on kuninkaan sisarentyttö, joka istuu hienoissa seurapiireissä ja menisi kolmen viikon päästä naimisiin. Tytölle, joka ei ole koskaan kertonut kenellekään, että on hetkiä, jolloin laulu kuuluu mereltä ja kutsuu häntä luokseen. Laulu, jota kukaan muu täällä ei kuule.

Amelia tekee lakanoistaan köyden ja heittää sen parvekkeen laidan yli. Viimeinen katsaus elämään, joka olisi voinut olla hänen, jos hän olisi oikea ihminen ottamaan sen. Jos hän osaisi muutakin kuin katsella merelle ja odottaa. Ameliassa on tyhjiö, joka ei täyty, vaikka kuinka odottaisi, vaikka kuinka yrittäisi olla se, joka hänen halutaan olevan. Joskus Amelia uskoo olevansa hereilläkin unessa. Kulkevansa transsissa, jossa kaikki on laahaavaa ja hiljaista. Muutos ei koskaan tapahdu. Tyhjyys velloo rinnassa kertomatta nimeään.

Anteeksi, isä, Amelia huomaa ajattelevansa laskeutuessaan alas rannalle. Se on ainoa selkeä ajatus hänen päässään. Kiittämättömän tytön ajatus. Isä on aina antanut hänelle kaikkensa, ja näin hän kiittää tätä, pakenemalla merelle laulun saattelemana. Mutta se ei ole hänen elämänsä. Hän ei osaa ottaa sitä omakseen, ei, vaikka taittaisi itseään väkisin haluttuun muottiin.

Amelian varpaat löytävät hiekan. Se on kylmää yön jäljiltä. Meri on tyyni, mutta Amelia tietää, ettei se koskaan lepää. Pinnan alla kuhisee aina, elämä on loputonta, sykkivää ja niin tavattoman kutsuvaa. On tullut aika vastata kutsuun. Laulu, johon kukaan muu ei herää, kiertää merenpintaa. Amelia on kuullut, kuinka merimiehet varoittavat seireeneistä, merenväestä, joka ensin lumoaa, sitten vetää syvälle pinnan alle. Amelia tietää tämän laulun toisenlaiseksi. On kuin laulu olisi syntynyt hänen sydämessään. Se ei tule koskaan täydeksi, sen viimeinen säe hukkuu meren kohinaan. Amelia ei vieläkään tavoita viimeisiä säveliä. Jalat koskevat jo vettä. Amelia kurottaa kohti merta eikä katso enää taakseen. Hän katsoo vain merta, hiljaista ja odottavaa. Kerro sinä minulle, kuka minä olen.

Ei ajatuksia. Pelkkä syvä, sisäinen varmuus siitä, että laulu on hyvä. Se tietää. Se vetää Ameliaa puoleensa, ja Amelia vastaa sen kutsuun. Hän ei tunne kylmää kävellessään syvemmälle. Odotus on vihdoin täyttynyt. Amelia vetää syvään henkeään ja katoaa pinnan alle.

Meri nielee tytön. Pinta palaa tyyneksi, on kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.